Timo Komulainen jatkaa edellisessä numerossa aloittamaansa pohdintaa Raamatun jumalakuvasta ja haastaa uhrin välttämättömyyden jumalasuhteen perustana.
Evankeliumin julistamisen keskeinen sisältö on ollut kertoa, kuinka Jumala rakastaa ihmistä. 1. Johanneksen kirjeessä jopa lausutaan tiiviisti, että ”Jumala on rakkaus”. (1. Joh. 4:8). On huikea ajatus, että maailmojen Luoja, josta ihminen ei pysty mitään ymmärtämään, olisi kuitenkin olemukseltaan rakkaus ja rakastaisi myös luomaansa ihmistä. Mitä Uudessa testamentissa kuvattu Jumalan rakkaus on?
Lukemattomat rippikoulusukupolvet ovat vuosikymmenien ajan opetelleet ulkoläksynä niin kutsutun pienoisevankeliumin, jota pidetään koko Uuden testamentin sanoman tiivistelmänä.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Kaunis tiivistelmä, mutta jokin särähtää. Mitä ”antoi ainoan Poikansa,” tarkoittaa?
Apostoli Paavali selittää asiaa Roomalaiskirjeessä: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä” (Room. 5:8). Paavali jatkaa edelleen samassa kirjeessä: ”hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme.” (Room. 8:32)
Johanneksen kirjeessä, joka on myöhäisimpiä Uuden testamentin tekstejä, asia ilmaistaan paavalilaisessa hengessä jo ikään kuin tuttuna asiana: ”Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Käsittämätön esikoisuhri
Jumalan rakkaus tiivistyy siis Jeesuksen ristinkuolemaan. Sitä tarkoitta pienoisevankeliumin ilmaisu ”antoi ainoan Poikansa”. Syntinen ihminen ei voi saada osakseen Jumalan rakkautta ilman, että hänestä maksetaan syntiuhri.
Tällä ajatuksella on ikivanhat juuret Vanhan testamentin perinteessä. Jumalan suosio ansaitaan uhraamalla Jumalalle jotain arvokasta. Järkyttävimmillään tuo ajatus on Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.
Säännöllinen uhripalvelus oli osa juutalaisten temppelijumalanpalvelusta, mutta uhraamisen välttämättömyydestä kerrotaan jo Raamatun alkulehdillä.
Kertomus Adamin ja Eevan pojista, Kainista ja Abelista on monella tapaa koskettava. (1. Moos. 4:1–16) Sekä Kain että Abel uhrasivat Jumalalle. Kain toi Herralle maan satoa, Abel puolestaan lampaidensa esikoiskaritsoja. Kertomuksessa todetaan, että Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainiin ja hänen uhrinsa puoleen Herra ei katsonut.
Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?
Miksi Jumala hylkäsi Kainin uhrin, sitä Raamatussa ei sanota. Kokemus kuitenkin katkeroitti Kainin niin, että hän ajautui lopulta velisurmaajaksi. Teon seurauksena Kain joutui lähtemään pois ”Herran kasvojen edestä”, mutta säilytti henkensä. Mikä on tämän kertomuksen tarkoitus? Perustellaanko sillä kenties eläinuhria ja esikoisuhria oikeana Jumalalle kelpaavana uhrina?
Oliko Iisakin uhraaminen Jeesuksen ristinkuoleman esikuva?
Esikoisen uhraaminen Jumalalle oli ikivanha käytäntö. Kertomus Iisakin uhraamisesta on tässä suhteessa yksi järkyttävimpiä Vanhan testamentin kohtia. (1. Moos. 22:1–14). Siinä Jumala koettelee Abrahamin uskollisuutta ja käskee hänen uhrata ainoan poikansa Iisakin.
Tilanne ehtii niin pitkälle, että Abraham on rakentanut jo alttarin ja pannut sille mukana tuodut polttopuut. Hän on juuri surmaamassa Iisakin, kun Jumala viime hetkessä estää surman. Abraham huomaa pensaikossa oinaan, jonka hän uhraa poikansa sijasta.
Kertomuksessa on nähty ennakkokuva Jeesuksen ristinuhrista, jossa on monia yhtymäkohtia kertomuksen kanssa. Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?
Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)
Iisakin uhraaminen nähdään yhä edelleen Vanhan testamentin typoksena Jeesuksen ristinkuolemalle. Näin esimerkiksi opetushallituksen hyväksymässä oppimateriaalisarjassa Aksios, mikä on tarkoitettu ortodoksisen uskonnon opiskeluun peruskoulussa. Siinä todetaan: ”Iisakin uhraaminen on esikuvana Kristuksen ristinkuolemalle.”
Voisiko ihminen vastata Jumalan rakkauteen ilman uhria?
Ajatus uhraamisen sovittavasta merkityksestä kumpuaa sellaisesta perinteestä, josta me olemme hyvin kaukana ja joka on meille tuttu ainoastaan Raamatun kertomuksista. Se on kuitenkin keskeinen osa uskonperintöämme, josta ei haluta luopua.
Voisiko asian sanoa toisin, niin että ajatus Jumalan rakkaudesta, joka on keskeinen raamatullisessa julistuksessa kuitenkin säilyisi. Voisiko sen sanoa niin, että Jumalan läsnäolo elämässä tulisi ilmi ja ihmisen suhde Jumalaan ilmaistaisiin myönteisellä tavalla ilman, että ihmisen syntisyys ja sovitusuhri ovat sen hallitseva piirre?
Jeesus julisti Jumalan edellytyksetöntä rakkautta kaikkia kohtaan. Vuorisaarnassa hän lausui: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:44–45)
Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)
Jumalan luoma luonto ja sen keskellä elävä ihminen sekä muut elävät olennot muodostavat kokonaisuuden, jonka vaaliminen edellyttää kaikenpuolista elämän kunnioittamista. Voisiko tältä pohjalta muotoilla evankeliumin ytimen esimerkiksi näin:
”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi sille elämän ja ylläpitää sitä hyvillä lahjoillaan. Jokainen, joka kunnioittaa elämää ja toimii Jeesuksen osoittamalla tavalla, täyttää Luojansa tahdon. Siinä on elämä ja se jatkuu, vaikka jokainen kuoleekin.”
Timo Komulainen
Comments