Päätoimittajalta
Oletko törmännyt Youtubessa hauskannäköiseen naiseen, joka puhuu koronavainajien ruumiiden turvallisuudesta, hassujen luolajärven kalojen kohtalosta ja historian ikonisimmista ruumiista? Hän on yhdysvaltalainen Caitlin Doughty, hauturi ja youtubettaja, joka on perustanut kuolemapositiivisen liikkeen. Hänen Ask a Mortician -kanavallaan on huikeat 1,93 miljoonaa seuraajaa.
Kuolemapositiivinen liike ja sen taustalla oleva hyvän kuoleman järjestö The Order of the Good Death puhuvat sen puolesta, että kuolemasta puhumisen ei pitäisi olla sellainen tabu kuin se nyt on. Itse kutsun itseäni jonkinlaiseksi kuolemanörtiksi makaaberien kiinnostusteni johdosta, mutta onko omakaan suhteeni kuolemaan kunnossa?
Eipä taida olla. Meidän kaikkien kuolemasuhteeseen vaikuttaa se, että kuolema on tabu. Siitä puhumista ja sen kohtaamista vältellään silloinkin, kun joku on todella kuollut, ja surun keskellä oleva ihminen tarvitsisi kaikkein kipeimmin tukea ja läsnäoloa.
On esimerkiksi hyvin tavallista, että läheisensä menettänyt ihminen jätetään yksin. Ihmiset kaikkoavat ympäriltä, koska he eivät osaa kohdata surevaa eivätkä uskalla kohdata kuolemaa. Käytöstä perustellaan usein sillä, että surevalle halutaan antaa tilaa surra. Surevalta itseltään täytyisi kuitenkin kysyä, mitä hän kaipaa.
Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin.
Lähipiirissäni on kohdattu raskaita menetyksiä viime vuosina, ja yksikään surevista ei ole toivonut tulevansa jätetyksi yksin. He ovat olleet järkyttyneitä siitä, miten hyvätkin ystävät ovat kadonneet ympäriltä. Näin kävi myös tässä numerossa haastatellulle Henna Laineelle, kun hänen lapsensa kuoli syöpään.
Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin. Liikkeen jäsenet uskovat, että avoimempi keskustelu kuolemasta takaa myös eläville paremman voinnin.
Liikkeen kahdeksaan perusajatukseen sisältyy kannanottoja niin kuolemaa koskevasta lainsäädännöstä ja vainajien yhdenvertaisesta kohtelusta kuin henkilökohtaisesta vastuunotosta omasta kuolemasta.
Henkilökohtainen vastuunotto tarkoittaa ajatusta siitä, että ihminen jo eläessään ottaa osaa omaan kuolemaansa esimerkiksi laatimalla kuolemaa varten tarvittavat paperit omaistensa surua helpottamaan. Kuolemapositiivisuuden perusajatuksiin kuuluu, että on hyvä myös osallistua omien hautajaistensa suunnittelemiseen.
Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.
Kaikella tällä avoimen yhteiskunnallisen keskustelun lisäksi voidaan rakentaa tervettä suhtautumista vääjäämättömään kuolemaan. On totta, että myöhäisiin raskauden keskeytymisiin, kohtukuolemiin ja pienten lasten menehtymiseen ei voi varautua papereita laatimalla. Niitäkin silti tapahtuu, ja siksi yhteiskuntamme kaipaa enemmän keskustelua kuolemasta.
Vaikka olen ollut kiinnostunut näistä asioista jo vuosia, on itselläni asiakirjojen laatiminen yhä tekemättä. Olen kuitenkin pohtinut sitä paljon. Se tulee mieleen erityisesti silloin, kun ylitän kotitaloni edessä olevaa autotietä, jolla autoilijat käyttäytyvät jatkuvasti holtittomasti.
Asiakirjoihin tulisi jättää ohjeet paitsi siitä, millaisen hautauksen haluan myös siitä, mitä tehdään tiedostoilleni, kuvilleni, päiväkirjoilleni ja sosiaalisen median tileilleni. Haluanko antaa jotakin juuri tietylle ihmiselle? Haluanko, että kaikki hävitetään silmät kiinni?
En ole päässyt vielä niin pitkälle, mutta tämä täytyy ottaa nyt työn alle. Ei siksi, että haluan kuolla, vaan siksi, että kuolen tahdostani riippumatta. Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.
Karoliina Virkkunen
Tämä on viimeinen Etsijän numero, jonka julkaisen päätoimittajana. Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita ja toivottaa onnea ja menestystä uudelle päätoimittajalle.