Miksi naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden elämästä tulee kiinnostava elämäkertaelokuva vasta, kun siihen lisätään traaginen rakkaustarina?
Tämä kysymys pyöri mielessäni, kun menin katsomaan näyttelijä-ohjaaja Frances O’Connorin Emily Brontësta ohjaaman elämäkertaelokuvan Emilyn (2022). Olen Brontën sisarusten teosten suuri ystävä ja suhtauduin jo alun pitäen skeptisesti siihen, että tarinaa elävöittämiseksi elokuvaan oli lisätty salattu rakkaustarina.
Brontën kirjailijasisarusten tarina on surullisenkuuluisa: kaikki sisaruksista kuolivat nuorena. Sisaruskatraasta kolmesta tuli kirjailijoita, jotka tunnetaan edelleen teoksistaan. Emily kuoli tuberkuloosiin vuonna 1848 ollessaan vain 30-vuotias. Hän oli ehtinyt kirjoittaa runoja ja goottilaisromanttisen Humisevan harjun.
Sisarukset elivät syrjäytynyttä elämää nummilla. Brontën sisarusten elämä oli alusta alkaen traagista. Ensin kuoli heidän äitinsä, sitten kaksi vanhinta sisarusta. Jäljelle jäivät Charlotte, Emily ja Anne sekä veli Branwell. Heidän isänsä oli pappi ja on usein pyritty esittämään järähtämättömänä ja ankarana isänä. Ensin kuoli Branwell, sitten Emily ja Anne. Charlotte kuoli myöhemmin vuonna 1855 38-vuotiaana, vain vuosi avioitumisen jälkeen.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Emily on kuolemaisillaan ja hänen sisarensa Charlotte tivaa, miten Emily pystyi kirjoittamaan niin synkän ja intohimoisen kuvauksen kielletystä rakkaudesta. Miksi vain oma kokemus rakkaudesta pystyisi selittämään Humisevan harjun intensiivisen rakkaustarinan?
Ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan alkoivat kuitenkin kaikota, kun tajusin elokuvan jujun. O’Connorin ohjaus on tulkinta, ei elämäkerta. O’Connor sekoittaa faktaa ja fiktioita sekä lisää mukaan myös viittauksia Humisevasta harjusta. Teoksen lukeneet pystyvät yhdistämään juonenkäänteitä ja kohtauksia toisiinsa. Kun pystyy päästämään irti siitä, mitä todella tapahtui, alkaa Emilystä nauttimaan aivan uudella tavalla.
Elokuvassa Emily ajautuu intohimoiseen suhteeseen nuoren pastori William Weigthmanin (Oliver Jackson-Cohen) kanssa. Pastori William on ensimmäinen, joka näkee kovan kuoren sisäpuolelle. Palataan elokuvan alussa esittämääni kysymykseen: tarvitsiko Emily Brontë miehen kirjoittaakseen Humisevan harjun? Pastorin ja Emilyn välinen suhde on ehkä ainoa, joka hankasi minua vastaan elokuvaa katsoessani. Emilyhän kirjoitti Humisevan harjun ilman suurta rakkaustarinaa. Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan -- enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.
Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan -- enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.
Elokuvien keskiössä on myös perheen sisäinen dynamiikka, joiden käsittelyssä näkee, että O’Connor on tutustunut myös biografisiin lähteisiin. Sisko Charlotte on selvästi kaikessa parempi ja pystyy työskentelemään opettajana, mihin Emily ei taivu epävarmuutensa takia. Branwell ajautuu taas riippuvuuksiin ja vääränlaisiin suhteisiin. Annelle harmittavasti annetaan vain seinäruusun sija.
Emily tuntee olevansa aina väliinputoaja, joka seuraa sisarten rohkeutta ja lahjakkuutta sivusta. O’Connorin elokuvassa hän on kuitenkin ensimmäinen, joka kirjoittaa ja julkaisee teoksensa -- päätös häivyttää Annen ja Charlotten kirjoittajuus ihmetyttää, sillä sisarukset julkaisivat ensimmäiset teoksensa yhtä aikaa.
Emily ei ole pukudraamagenren mukaisesti siloteltu, vaan likainen, raju ja intensiivinen. Tunteiltakaan ei säästytä. Se on kuvaus nuoren naisen kamppailuista löytää paikkansa yhteisössä, joka on päättänyt pitää häntä outolintuna. O’Connorin Emily Brontë on kummajainen, kaikkien oudoksuma.
Elokuva hivelee sekä silmää että korvaa. Äänimaailma aina luonnonäänistä Abel Korzeniowskin riipivään musiikkiin lisää intensiteettiä. Elokuva on myös täynnä visuaalisesti upeaa luontokuvausta – luonto nimittäin oli keskiössä kaikissa Emily Brontën teksteissä. Elokuvan päätyttyä Yorkshiren nummet pystyy edelleen kuulemaan korvissaan.
Emily Brontëa näyttelevä Emma Mackay onnistuu roolissaan hyvin ja rooli ei ollut helppo, sillä Emily on läsnä miltei jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Kaiken kaikkiaan Frances O’Connor onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka viihdyttää, kauhistuttaa ja ilahduttaa. Vaikka Emily ei olekaan historiallisille faktoille perustuva elämäkertakuva, se on kokeileva ja ajan normistoa kyseenalaistava elokuva, joka onnistuu koskettamaan.
Siltikin olen edelleen samaa mieltä: Emily Brontë ei kaivannut miestä voidakseen kirjoittaa.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.