Kulutus ei pääty kuolemaan - Oman kuolevaisuuden kohtaamisella myös kuolemansa voi suunnitella vastaamaan elämänsä aikaisia arvoja

Kai Lovi

Tuonpuoleiseen siirtyessä ei voi enää tehdä valintoja, mutta eläessään voi. Gleniffer Braes Country Parkin sisäänkäynti Paisleyssä Britanniassa 2023 utuisena aamuna. Kuva: Kai Lovi

Olen kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta. 

Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?

Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.

Ruumis olisi osana luonnon kiertokulkua ravinteeksi eikä taakaksi. Kalevanharjun puistossa kesällä 2020. Kuva: Kai Lovi

Etäännytetty kuolema tekee ruumiista jätettä

Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.

Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta. 

Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.

Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.

Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.

Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.

Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.

Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.

Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella. 

Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksesta vasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita. 

Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.

Jätteeksi luhistunut tuotannon laitos, entinen Tulitikkutehdas Tampereella 2015. Kuva: Kai Lovi

Vainajan omaisuuskin kuluttaa

Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.

Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.

Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia. 

Kuoleman ritualisointi on kulttuurikohtaista, ja siten kantaa mukanaan joitain arvoja, olimmepa niistä aktiivisesti tietoisia tai emme. Southern Necropolis haustausmaa Glasgowssa Skotlannissa  2023. Kuva: Kai Lovi

Mitä arvoja ruumiisi kantaa?

Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.

Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.