Digitaalisen elämän inhimillinen taakka

Antti Vikström

Kuva: Antti Vikström

Kirjoittajan tarjoama ajatus ei ole maailmaa mullistava – internetistä on selkeästi tullut mielenterveydelle haitallinen paikka. Jos haluaisin päättää artikkelini jo ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, voisin vain todeta: ahdistun sosiaalisen median kuluttamisesta naurettavan paljon, mutta koen alustoilta lähtemisen liian radikaalina, jopa ylimitoitettuna ratkaisuna. Se tuntuu samalta kuin katkaisisi yhteydet yhteiskuntaan kokonaan – mitä se tavallaan olisikin.

Kulttuurisodat ovat nykypäivän poliittisen konfliktin ilmentymä. Internet on näiden taisteluiden suuri näyttämö. Poliittisten vastakkainasetteluiden välikappaleina toimivat nykyään mm. sellaiset aiheet kuten sukupuolen määritelmä, ruokavalio, ilmastonmuutos, kulttuuri, vähemmistöjen representaatio, media, informaatio, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja uskonto. Listaahan voisi jatkaa, mutta lienee se tarpeetonta listan ollessa jo melko tuskallisissa mitoissa. Nämä kyseiset aiheet ovat vuotaneet netissä käytyyn keskusteluun niin merkittävissä määrin, että ajatus Instagramin avaamisesta tuntuu päivä päivältä ahdistavammalta.

Näen sieluni silmin, miten eläkeikää hipova rouva kommentoi Suomen valtion muuttuvan islamilaiseksi kalifaatiksi, mikäli humanitaarinen maahanmuutto Suomeen jatkuu vielä tulevaisuudessa. Toinen väittää Petra Laitin olevan juutalainen agentti, ei suinkaan saamelainen aktivisti. Ilmastonmuutos? Vihervasemmiston salajuoni. Tieteellinen tieto on jatkuvan kritiikin ja epäilyn kohde. Kulttuurirelativismi tuntuu menettäneen paikkansa yleisenä keskitien ajatuksena. Onko tämä todellisuutta?

Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.

Alan heti ajatella, kuinka väärässä nämä ihmiset voivatkaan mielipiteineen ja käsityksineen olla. Poloiset populismin uhrit. Mutta kun samoja mantroja toistetaan kommenttikentästä toiseen, alkaa käsitykseni populismin uhreista horjua; ajatteleeko oikeasti valtaosa ihmisistä näin?

Heti ensimmäisten lukemieni kommenttien jälkeen alan keksiä päässäni vakuuttavia ja perusteltuja, mutta sopivan provokatiivisia vastauksia, joilla voin tuhota kommentoijan sanallisesti. Tämä on keino taistella epämiellyttäviä ja negatiivisia tunteita herättäviä kommentteja vastaan. Se ei kuitenkaan ole kovin toimiva keino, sillä tunnen ahdistuksen ja ärtymyksen kasaantuvan. Otan henkisesti turpaan kommentilta. Siis internetistä löytyvältä, muutaman virkkeen mittaiselta tekstipätkältä, jonka takana ei välttämättä ole edes oikea ihminen. En kuitenkaan halua vastata kommenttiin, sillä haluan varjella omaa hyvinvointiani.

Jään vellomaan johonkin tukahdutetun vihan ja kokonaisvaltaisen ahdistuksen välimaastoon. Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.

Kuva: Antti Vikström

Sosiaalisen median alustat eivät kuitenkaan edusta todellisuutta. Ne muodostavat oman todellisuutensa, jossa kyynisyys ja kärjistykset korostuvat. Eikä somen luoma todellisuuskaan ole vain yksi, kaikille samanlaiselta näyttäytyvä todellisuus, vaan alustat luovat jokaiselle käyttäjälleen personoidun kokemuksen. Kyse onkin siitä, että digitaalinen todellisuus on onnistunut liukumaan oikean todellisuuden rinnalle; ei internetin keinotekoisuudella ole mitään väliä, jos se kuitenkin kasvattaa merkitystään jatkuvasti ja tunkeutuu elämiimme mitä odottamattomimmin tavoin. Internet on siis osa tätä todellisuutta, eikä sitä voi enää siitä erottaa.

Sosiaalinen media syöttää jatkuvasti tietoisuuteeni kaikenlaista ryönää, joka muokkaa näkemyksiäni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja heikentää optimistista näkemystä sen tulevaisuudesta. Sisäistän päivittäin somen tarjoamaa tunnepitoista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Poliittisen keskustelun ulkopuolella käytävä keskustelu on harvoin näin ääripäihin vedettyä, vaikkakin sosiaalisen median vaikutus ihmisten suhtautumiseen koko yhteiskunnalliseen keskusteluun on epäilemättä kärjistävä ja polarisoiva; puhetavasta kehittyy tahallisen provosoiva ja konfliktinhakuinen. Vastapuolen ärsyyntyminen on nykyään itseisarvo.

Välillä pohdin, onko internetin mahdollistama rajaton ilmaisun vapaus sittenkin kirous. Tai ehkä ei vapaus itsessään ole ongelma, vaan se, kuinka huonosti osaamme sitä käyttää. Internet ei enää edusta vapautta ja mahdollisuuksia, vaan myrkyllistä keskustelua, provokaatiota, vastakkaisuutta ja hampaiden kiristystä. Vaikka väitetään, että mitään ei saa nykyään enää sanoa, ei väittämä voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.

Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.

Mitään ratkaisua minulla tähän internet-ahdistukseen ei kuitenkaan ole. Ikävä kyllä. Itseeän tutkailemalla ja oman sosiaalisen median käytön sääntelyllä pääsee jo varmasti pitkälle, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa. Internet on suuren yleisön viestintävälineenä niin uusi, että uskon ihmiskunnan elävän vielä jonkinlaista kuherruskuukausivaihetta sen kanssa, emmekä ole vielä päässet optimoimaan ja säätelemään sitä ideaaliin suuntaan. Meillä ei vielä ole keinoja käsitellä niitä vaurioita, joita tämä dynamiikka synnyttää.

Mutta ehkä juuri nyt olemme murrosvaiheessa. Ei siksi, että ratkaisu olisi lähellä, vaan siksi, että ongelma on käynyt liian ilmeiseksi ohitettavaksi. Sosiaalisen median aiheuttama psyykkinen kuormitus ei ole enää yksittäisten yksilöiden tunne, vaan laajempi yhteiskunnallinen vaiva.

Sen tiedän, että ahdistus ei ole merkki siitä, että jokin on vialla minussa. Se on merkki siitä, että ehkä jokin tässä kokonaisuudessa on liian raskasta ihmisen yksin kannettavaksi.