Onko Jumala läsnä tässä elämässä ja jos on, millä tavalla? Miten Jumalan läsnäoloa voitaisiin hahmottaa nykytietämyksen valossa ja miten uskonto voisi tukea ihmistä ottamaan vastuuta elämästään ja tulevaisuudestaan? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa.
Jumala ei puutu elämän yksityiskohtiin
Uskonto on osa ihmisenä olemista, toiselle vahvemmin, toiselle heikommin. Joku kokee uskonnon elämää vahvistavaksi asiaksi, toiselle se aiheuttaa ahdistusta. Jotkut kokevat olevansa uskonnon suhteen sivullisia.
Kristillisestä perinteestä nouseva jumalakuva on meille läheisin. Sen kertomukset, myytit ja rituaalit ovat meille tuttuja ja edelleen tärkeitä. Niihin sisältyy kuitenkin paljon ristiriitaisuutta. Ne koostuvat sekä faktasta että fiktiosta. Ne luovat turvallisuuden tunnetta, mutta monelle myös epämääräistä syyllisyyttä.
Jumalasta puhutaan turvallisena isänä, mutta samalla hänet koetaan jossain määrin uhkaavaksi. Teologit ovat puhuneet jumalan salatusta puolesta (Deus absconditus), jota ihminen ei voi ymmärtää.
Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.
Ajatuksemme jumalasta juontaa hyvin kaukaa ja siihen on myös kristillisessä perinteessä nivoutunut historian kuluessa monia uskomuksia, jotka eivät välttämättä pidä yhtä reaalimaailman kanssa.
Kristillisen perinteen mukaan Jumala on kaiken hyvän lähde. Hän on luomisessa antanut meille tietyt lahjat ja kyvyn kehittää niitä. Kasvuympäristömme välityksellä olemme saaneet lisää valmiuksia. Näillä lahjoilla elämässä tulee pärjätä. Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.
Luonnonvalinnassa toteutuu elämän syvä ristiriita
Millä tavoin Jumala sitten on läsnä ja vaikuttaa elämässä? Ajatus luonnonvalinnasta ja sitä seuraavasta evoluutiosta on meille tuttu. Se kehitti brittiläinen luonnontutkija Charles Darwin jo 1850-luvulla.
Sen mukaan eri eliöt jatkavat perimässään niitä ominaisuuksia, jotka ovat tarpeen siinä ympäristössä, missä he elävät. Tämä sama piirre on Jumalan antama ominaisuus myös ihmisessä.
Ajatus luonnonvalinnasta sisältää myös ajatuksen tietynlaisesta kilpailusta, jotta kehitys olisi mahdollista. Luonnossa tuo kilpailu on usein varsin julmaa. Vahvempi syrjäyttää heikomman. Julmaa se voi olla myös ihmisyhteisössä. Tässä on elämän syvä ristiriita.
Urheilukilpailu on tästä hyvä esimerkki. Olisi outoa, jos Jumala antaisi sen kilpailijan voittaa, joka on rukoillut. Rukoilijoita on voinut olla useita ja rukouksella on jokaiselle merkitystä, mutta tuskin ratkaisuna voittamiseen.
Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva.
Mitä merkitystä rukouksella on nykyihmiselle?
Jos Jumala ei puutu elämän yksityiskohtiin, mikä merkitys sitten on rukouksella? Olemmehan tottuneet rukouksessa pyytämään hänen apuaan huoliimme.
Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva. Me kristityt kutsumme tätä näkymätöntä todellisuutta Jumalaksi.
Rukouksessa olemme tämän salatun edessä ja tarkastelemme siinä itseämme. Tuomme siihen tarkasteluun myös kanssaihmisemme, erityisesti läheisemme. Rukouksessa voimme pohtia, miten käyttäisin saamiani lahjojani tässä hetkessä niin, että oma ja läheisteni elämä menisi hyvään suuntaan.
Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
Elämän kilpailussa kaikki ei ole reilua. Jo lähtökohdat ovat hyvin epäreiluja. Eikö se kerro Luojan epäoikeudenmukaisuudesta?
Elämän säilymisen kannalta ei. Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.
Ihmisyhteisössä se merkitsee erilaisuuden hyväksymistä, heikomman näkemistä osana meitä sekä haasteena pitää hänet mukana ja auttaa häntä kehittämään saamaansa elämän lahjaa. Luonnonvalinta ei koske vain yksilöitä vaan myös yhteisöjä, joiden jäseniä olemme. Niissä pärjäämistä kuvataan ryhmävalinnaksi.
Rukous ei ole luonnon valinnan hallitsemassa maailmassa turha. Se on ennen muuta yhteyttä elämän salattuun ulottuvuuteen, jota aavistelemme ja jota voimme hetkittäin kokea. Se auttaa meitä kestämään elämän paineet ja katsomaan eteenpäin. Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.
Tarkoittaako epäonni sitä, että Jumala rankaisee?
Erityisesti sairastuminen panee ihmisen pohtimaan, miksi juuri minä sairastuin. Onko kysymys rangaistuksesta, jonka itse olen aiheuttanut?
Tätä kysymystä pohditaan Uuden testamentin kertomuksessa, jossa Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. (Joh. 9:1-6). Opetuslapset kysyivät, kuka teki syntiä, tämä vai tämän vanhemmat? Jeesus torjuu kysymyksen ja vastaa arvoituksellisesti, että Jumalan tekojen piti tulla hänessä ilmi, ja parantaa miehen.
Sokeana syntyneen parantamisen yhteydessä Jeesus ikään kuin myönsi, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei löydy loogista selitystä. Hän ei myöskään esitä, että sairaudessa olisi kyse synnin rangaistuksesta. Nykyisin tiedetään syy useimpiin tavanomaisiin sairauksiin, mutta ei tiedetä, miksi juuri tietyt yksilöt sairastuvat.
Jumala on pannut elämän liikkeelle, mutta hän ei puutu siihen. Luonnon lait toimivat elämässä, mutta niissä on omat häiriönsä. Niiden kanssa meidän vain on tultava toimeen sen viisauden varassa, jonka olemme saaneet. Jumala ei rankaise.
Helvetillä pelottelua tärkeämpää on ihmisyhteisön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen
Matteuksen evankeliumissa on kertomus viimeisestä tuomiosta. (Matt. 25:31-46). Se on herättänyt kautta vuosisatojen tavatonta ahdistusta. Kuulunko niiden joukkoon, joita kohtaa ikuinen rangaistus helvetissä?
Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.
Paltaniemen kirkossa Kainuussa on Emanuel Granbergin maalaus viimeisestä tuomiosta vuodelta 1781. Se on maalattu kirkon ulko-oven yläpuolelle niin, että ihmiset näkivät se aina kirkosta pois lähtiessään. Sen yläreuna kuvaa taivasta ja alareuna helvetin tuskia. Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.
Ajatusta viimeisestä tuomiosta perustellaan sillä, että oikeudenmukaisuus lopulta toteutuisi tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen tullessa takaisin kaikkien enkelten kanssa. Hän itse istuu valtaistuimelle ja toimii tuomarina.
Tuomarin rooli tuntuu Kristukseen liitettynä oudolta. Vielä oudompaa on, että vasemmalle puolelle siirrettyjen tuomio on iankaikkinen kadotus.
Nykyisessä humaanissa yhteiskunnassa koetaan, että tuomioistuin on välttämätön, mutta murhaajakin saa tuomion, josta hän voi vapautua. Vankila on paikka, jossa häntä autetaan, niin että hän voisi palata takaisin yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Kaikille luoduille on annettu sama elämän päätös, kuolema. Eikö kaikille tulisi antaa myös sama tulevaisuus, toivo?
Kertomuksessa vapauttavan tuomion ja pääsyn taivaaseen saavat ne, jotka auttavat yhteisön heikoimpia. Heihin elämän antaja ja elämän ylläpitäjä, Kristus, samastuu.
On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.
Tähän sisältyy kertomuksen myönteinen, elämää ylläpitävä viesti. He, jotka auttavat yhteisön heikoimpia, vaikuttavat siihen, että koko yhteisö voi hyvin. Näin elämä jatkuu ja kehittyy. On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.
Yhteisön kuuluu pitää tässä elämässä järjestystä myös niille, jotka pyrkivät pärjäämään toisten kustannuksella ja jopa sortamaan toisia. Vaikka oikeudenmukaisuus ei tässä ajassa tunnu täysin toteutuvan, vain siihen pyrkimällä yhteisöt voivat kehittyä.
Käskyjen laajempi tulkinta johtaa elämän kunnioittamiseen
Vanhan testamentin tutuimpia kohtia on kymmenen käskyn laki. Kymmenen käskyä ovat arkielämän viisautta, jonka on todettu toimivan käytännössä.
Perinteisesti käskyt on jaettu kahteen tauluun. Lutherin mukaan ensimmäiseen tauluun kuuluvat käskyt I-III. Ne liittyvät Jumalan pyhyyden kunnioittamiseen. Käskyt IV-X koskevat sen sijaan ihmissuhteita yhteisössä. Käskyjen koko sisältö voidaan hyvin tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn, kuten Jeesuskin teki evankeliumeissa. (Mark. 12:30-31; Matt. 19:19, 37-40).
Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.
Lähimmäistä koskevat käskyt puolestaan voidaan tiivistää yhteen lähimmäisen rakkauden käskyyn. Käskyt ovat periaatteessa hyvin ymmärrettäviä elämänohjeita. Ne eivät ole tyypillisiä vain israelilaiselle moraalille, vaan niissä on kysymys elämänohjeista, joiden tarpeellisuus on kirjoitettu ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan.[1]
Kun puhutaan lähimmäisestä, tulee mieleen lähietäisyydellä oleva ihminen. Tässä suhteessa käskyt ovat toimineet pienissä yhteisöissä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.
Tämän lisäksi käskyt keskittyvät vain inhimilliseen puoleen elämässä. Muu luomakunnan todellisuus ja tulevat polvet eivät ole kymmenen käskyn piirissä.
Luontoa ei ole aikanaan mielletty osaksi inhimillisen vastuuta, koska on ajateltu, että luonto pitää huolen itsestään. Me voimme kyllä sitä viljellä ja siltä osin sitä tulee myös varjella (1. Moos. 2:15), mutta muutoin ihmisen on lähinnä pidettävä puoliaan luontoa vastaan.
Tilanne on kuitenkin täysin muuttunut. Ihmisen kehittämä teknologia on tuhoamassa elinympäristöämme ja samalla myös ihmissuvun tulevaisuus on vaarassa. Jotta evoluutio voisi tässäkin tilanteessa edetä hyvään suuntaan, on eettisiä normeja laajennettava.
Tästä syystä raamatulliseen perinteeseen liittyvä lähimmäisen rakkauden käsky voitaisiin muotoilla vaikkapa näin: ”Toimi niin, että lähimmäisen elämä on mahdollista tulevaisuudessakin tässä maailmassa. Silloin todella täytät lähimmäisenrakkauden kuninkaallisen lain tässä ajassa.”[2]
Albert Schweitzer kehitti aikanaan filosofisuskonnollisen käsitteen ”elämän kunnioitus”. Se sisälsi paitsi inhimillisen elämän, myös luonnon kunnioittamisen. ”Missä hyvänsä joudun vahingoittamaan jotakin elämää, minun on oltava selvillä, onko se välttämätöntä”, hän lausui.[3]
Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen.
Synnistä tulisi vapautua elämää, ei Jumalaa varten
Kirkossa on julistettu ihmisille syntien anteeksiantamusta vedoten Jeesuksen uhrikuolemaan. Mitä on synti, josta tarvitaan Jumalan anteeksiantoa? Kristinopin määritelmä kuuluu: ”Synti on sydämen luopumista Jumalasta.” Määritelmän mukaan kaikki ”tekosynnit” johtuvat tästä perussynnistä.
Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen. Se ei ole varsinaisesti majesteettirikos Jumalaa ja hänen pyhää tahtoaan vastaan.
Luomisjärjestyksen mukaan elämän kuuluu mennä eteenpäin ja ihmisen idea on olla tässä kehityksessä mukana. Kun toimimme vastoin tätä periaatetta, teemme tekoja, joita olemme tottuneet kristillisessä perinteessä kutsumaan synniksi. Se aiheuttaa meissä eksistentiaalista pahan olon tunnetta, jota kutsutaan syyllisyydeksi. Yhteisö voi vahvistaa tätä tunnetta paheksumalla toimintaamme.
On ollut hyvin tärkeää, että ihminen on voinut kokea vapautuvansa syyllisyydestä Jumalan edessä, jolta elämän lahja on peräisin. Siitä Kristus on ollut ja on edelleen merkittävä symboli. Samalla olisi tärkeä tiedostaa, että synniksi kutsutut asiat ovat itse asiassa rikkomuksia elämän tarkoitusta vastaan ja parannus niistä vie sekä omaa että yhteisön elämää eteenpäin.
Jokainen ihminen on osallinen elämän lahjasta – miksei siis kaikkia odottaisi ylösnousemus?
Jumalan valtakunta ei toteutunut maan päällä Jeesuksen eläessä eikä myöskään hänen kuollessaan. Ajatus jäi kuitenkin elämään ja se kehittyi muotoon, jonka mukaan Jeesus palaisi pian, jolloin niin sanotut viimeiset tapahtumat (ta eskhata) alkaisivat.
Siihen kuuluisivat yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio. Sitä ennen Jeesus kuitenkin kutsuisi omansa luokseen. Tätä tapahtumaa kuvataan Paavalin 1. kirjeessä tessalonikalaisille: ”Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).
Tämä Jeesuksen toisen tulemisen odotus eli varhaiskirkossa vahvana, mutta kun Jeesuksen paluu ei toteutunut, ajateltiin, että paluu siirtyy, mutta se toteutuu Jumalan määräämänä aikana. (Matt. 24:42-44; 2 Piet. 3:9).
Historian kuluessa Jeesuksen paluun odotus on elänyt voimakkaana aika ajoin, mutta aina sittemmin hiljentynyt. Jotkut uskonnolliset yhteisöt Suomessakin ovat pitäneet ajatusta vahvasti esillä viime aikoihin asti kylteillä: ”Jeesus tulee, oletko valmis?”
Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.
Uuden testamentin kirjoissa ajatellaan, että mystinen uskonyhteys Jeesukseen liittää uskovan myös ylösnousemukseen. Ylösnousemuskin on tietyllä tapaa valikoivaa, vaikka toisaalta puhutaan yleisestä ylösnousemuksesta. Se, mitä ylösnousemuksessa seuraa jakaa ihmisiä: toiset otetaan, toiset jätetään, toiset pääsevät taivaaseen, toiset joutuvat kadotukseen. (Matt. 25:32; Joh. 5:28–29; 1. Kor. 15:22–23; Matt. 24:40–41).
Ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen elää ihmisessä vahvana. Ehkä sekin aavistelu on yksi näistä elämän mysteereistä, jotka olemme luomisessa saaneet. Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.
Ennen kristinuskon tuloa kuolleet läheiset haudattiin kotitalon läheisyyteen ja heihin koettiin vahvaa yhteyttä erityisesti tiettyinä aikoina vuodesta. Yhä edelleen ihmiset kokevat yhteyttä läheisiinsä kuoleman jälkeen ja haluavat vaalia tätä yhteyttä esimerkiksi rukouksessa. Se on toisen todellisuuden aavistelua, josta edellä on jo ollut puhetta.
Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus.
Jeesuksen ystävien kokemat ilmestykset hänen kuolemansa jälkeen vahvistivat tätä tietoisuutta. Jeesuksen seuraajat kokivat olevansa Jumalan valtakunnan etujoukko ja sillä perusteella oikeutettuja tiettyihin etuisuuksiin. (Matt. 19:28; 20:21). Ajatus valtaistuimesta ja kahdestatoista apostolista istumassa sen vieressä hallitsijoina tuntuu tämän päivän ihmisestä todella vieraalta.
Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus. Millaista tuo elämä on ajan rajan takana, siitä emme tiedä, mutta sitä voimme aavistella. Siitä on Raamatussa kauniita kuvia.
Timo Komulainen
Lähteet:
[1]Veijola Timo, Dekalogi 1988, s. 232.
[2]Jaak. 2:8; Timo Veijolan muotoilu edellä mainitussa teoksessa, s. 235.
[3]Schweitzer Albert, Elämän kunnioitus, 1959, s. 346.