• Etsijä -lehti

Näkökulmia vaihtoehtouskonnollisuuteen ja herjaan




Länsimaisen uskonnollisuuden kenttä on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Samaan aikaan, kun kristinuskon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on maallistumisen myötä muuttunut, monille ihmisille on jäänyt tarve harjoittaa hengellisyyttä tai muuta arkielämään merkitystä tuovaa.


Siinä missä protestanttinen kristinusko oli pitkään ollut ainoa sallittu uskonnollisuuden muoto, monivaiheisen kehityksen myötä yhä erilaisemmat uskonnollisuuden muodot ovat tulleet sallituiksi. Uskonnonvapauden kehittymisen seurauksena pienimuotoisemmat uskonnot, uskonyhteisöt ja uskomusjärjestelmät ovat vähitellen ottaneet jalansijaa länsimaisessa yhteiskunnassa.


Yksilökeskeinen uskonnon harjoittaminen on Suomessakin noussut maailmanuskontojen ja uskonnottomuuden rinnalle olennaiseksi katsomuksen ja harjoittamisen muodoksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana erilaiset vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat löytäneet sijansa yhteiskunnasta.


Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.

Vaihtoehtouskonnollisuudesta tai -henkisyydestä puhutaan silloin, kun tarkoitetaan sellaisia uskonnollisuuden muotoja, jotka eivät ole rinnasteisia totunnaisen järjestelmällisen, maailmanuskonnollisen uskonnonharjoittamisen kanssa. Vaihtoehtouskonnollisuuden käsitteen alle lukeutuu monenkirjava joukko uskomus- ja harjoitusjärjestelmiä, joilla saattaa olla keskenään vain vähän yhteistä.


Joistakin niistä ei perinteisiä jumalhahmoja, yliluonnollisia olentoja tai mysteerisiä voimia löydy ensinkään, mutta niihin pätee monella tasolla uskontotieteestäkin tutut tarkastelutavat, joiden avulla niitä voi tarkastella uskonnollisuutena. Esimerkiksi rajatieto, ufousko, enkeliusko, homeopatia, erilaiset energiahoidot ja new age mielletään tyypillisesti vaihtoehtouskonnollisuuden kattokäsitteen alle. Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.


Uskontojen harjoittamisessa on lähes aina mukana identiteetti. Identiteetin keskiössä on kuuluvuus – me harjoitamme tätä, nuo harjoittavat tuota. Esimerkiksi rajatieto- ja salaliittopiireissä identiteetti muodostuu tiedon käsitteen kautta: meillä on hallussamme tietoa siitä, miten maailma makaa, ja näin olemme napit vastatusten totuutta sensuroivan valtakulttuurin kanssa.


Monissa herätysliikkeissä keskeisenä identiteetin pilarina toimii rajaava pelastusoppi, jonka mukaan lähinnä liikkeeseen kuuluvat ja sen hierarkioiden ja rituaalien mukaan toimivat saavat iankaikkisen elämän. Rajanveto meihin ja toisiin luo yksilölle kokemuksen kuulumisesta, mikä tyypillisesti tuo turvan ja merkityksen tunnetta.


Vaihtoehtouskonnollisuudessakin on usein kyse tietynlaiseen katsantoon ja harjoitukseen identifioitumisesta, mutta identiteetti ei välttämättä aina toimi ryhmätasolla. Nykyajan uskonnollisuudessa uutena ilmiönä vaikutteita, piirteitä ja harjoitteita yhdistellään eri filosofioista ja harjoituksista. Tällöin identiteetin keskeisenä pilarina on minä ja minun makuuni mukautettu harjoitus- ja katsomusjärjestelmä. Dogmaattisen, hierarkkisen uskonnollisuuden rinnalle on noussut monenkirjava yksilöuskonnollisuus.



Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema.

Vaihtoehtouskonnollisuuteen suhtaudutaan monella tavalla. Toisaalta sen eri muotoja kannattavat luonnollisesti pitävät harjoitustaan vakavasti otettavana tapana jäsentää elämää, todellisuutta ja itsen sijoittumista, toisaalta niihin voidaan suhtautua vääränä, naurettavana ja väheksyttävänä taikauskona, joka on luonteeltaan epäilyttävää ja järjetöntä. Yhtä lailla – erityisesti skeptikko- ja uskontokriittisissä piireissä – vaihtoehtouskonnollisuus saatetaan niputtaa maailmanuskontojen kanssa epätieteellisen ajattelun kenttään, joka näyttäytyy parhaimmillaan harmittomana ja pahimmillaan ”järkiyhteiskuntaa” rappeuttavana voimana. Näiden katsantojen väliin ja ulkopuolelle sijoittuu luonnollisesti liuta mielipiteitä ja näkökulmia, joiden kartoittamiselle voisi hyvin suoda oman tutkimuksensa.


Ufouskon ja yksisarvishoitojen taustalla ei yhteiskunnassamme ole yhtä vahvaa kulttuurista perintöä ja dogmaattista asemaa kuin evankelisluterilaisella kirkolla, mistä syystä tällaiset uskonnollisuuden muodot saavat herkemmin herjaa osakseen. Herjaa voisikin ajatella vallan näkökulmasta.


”Kansankirkolla” ja kristinuskolla on suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet valtaapitävinä kulttuurisina ja yhteiskunnallisina säätelijöinä, ja niillä on edelleen sekä valtiolliset instituutiot että suomalainen kulttuuriperintö takanaan. Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema. Kuitenkaan ”kansankirkon” edustamia kulttuurisia arvoja noudattaakseen ei ole pakko kuulua kirkkoon, sillä kirkon ja suomalaisen kulttuurin perusarvot ovat suureksi osaksi yhteisiä.


Vaihtoehtouskonnollisuus on vaihtoehtokulttuuria, jonka arvot eivät välttämättä ole linjassa yleisesti hyväksyttyjen arvojen kanssa. Osittain tästä syystä sillä ei ole evankelisluterilaisen kristinuskon tapaan vankkaa kulttuurista ja yhteiskunnallista suojaa herjaa vastaan. Yhtä kaikki vaihtoehtouskonnollisuudella on länsimaisessa yhteiskunnassa sekä kulttuurikristillisyyteen että tieteelliseen maailmankatsomukseen vertautuva asema, ja sen eri muodot täyttävät näiden väliin jäävää tyhjiötä ja kilpailevat harjoittajista. Markkinavoimat ohjaavat osaltaan sitä, miten uskonnot tuotteistavat ja markkinoivat itseään – uskonto on kapitalistisessa yhteiskunnassa bisnestä. Herjalla on vaikutuksensa uskonnon imagon rakentumisessa.



Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset?

Keskivertokansalaisen on helpointa nauraa julkisesti sellaisille uskonnollisuuden muodoille, jotka eivät vastaa valtavirtakulttuurin arvomaailmaa ja nauti sen hyväksyntää. Pilkalla on yhteiskunnallinen merkitys: me emme hyväksy tätä, me emme pidä tätä arvostettavana. Herjaa heitetään sellaisista uskonnollisuuden muodoista, jotka katsotaan järjettömiksi tai kulttuuristen arvojen vastaisiksi, mutta vain silloin, kun herjan heittäminen ei aiheuta yhteiskunnallista epäjärjestystä ja konflikteja.


Tästä syystä esimerkiksi islamiin kohdistuva kritiikki muotoillaan (rasistisia piirejä lukuun ottamatta) pääasiassa kunnioittavasti, hienotunteisesti ja asiallisesti siinä missä yksisarvishoidot saavat keskustelussa usein lähtökohtaisesti järjettömän ja pilkallisen huuhaan leiman.


Suomen valtakirkko mukailee yleisiä suomalaisia arvoja niin perusteellisesti, että pilkka ja huumori sitä kohtaan ei kanna samanlaista painoarvoa kuin vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuva herja. Monet herätysliikkeet saavat osakseen roisimpaa julkista kritiikkiä, sillä niiden oppi ja harjoitus eivät usein aina mukaile laajemman valtakulttuurin arvoja.


Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset? Valkoinen suomalainen on toiselleen vertainen, ja vertaisilla on usein kulttuurinen lupa herjata toistensa tapoja elää.


Enkelihoidoissa käyvä valkoinen suomalainen ei uskonnonharjoituksensa vuoksi joudu eriarvoiseen asemaan kuten islamia harjoittava arabi, jolloin enkelihoidoissa käyviin kohdistuvalla pilkalla ei ole yhtäläistä syrjivää ja loukkaavaa vaikutusta.


Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuva herja on osaltaan myös valta- ja sukupuolikysymys, sillä monet vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat leimallisesti naisille suunnattuja ja naisten suosimia. Esimerkiksi enkelihoitoihin kohdistuva herja kohdistuu samalla epäsuorasti tai suorasti sitä harjoittaviin ihmisiin ja heidän valintoihinsa.


Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.

Puhtaasti maallisesta, luonnontieteelliseen maailmankuvaan pohjautuvasta katsannosta käsin kaikenlainen puhe yliluonnollisesta – ylösnousemuksesta yksisarvisten parantaviin energioihin – näyttäytyy pääasiassa epätotena ja epäkelpona. Uskontoskeptisissä piireissä kaikista uskonnollisuuden muodoista heitetäänkin varauksetta herjaa – sitä enemmän, mitä suurempi kulttuurinen ja yhteiskunnallinen vaikutus uskonnollisuuden muodolla on.


Viime viikkoina (jälleen) käyntiin lähtenyt puoskarilakikansalaisaloite kohdistuu nk. uskomushoitoihin, joiden katsotaan olevan tehottomia ja pahimmillaan vahingollisia yksilölle. Aloitteen tekijöiden huolena on, että ihmiset korvaavat elintärkeitä lääketieteellisiä hoitoja vaihtoehtohoidoilla maailmankatsomuksellisista syistä, ja tähän halutaan valtiollista valvontaa. Puoskarilakialoite tuo uskomusyhtälöön yksilönvapauden ja valtion säätelyn kaltaiset kysymykset.


Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuvalla puheella on vaikutusta siihen, miten uskonnollisuus konstruoituu ihmisten mielissä ja minkälaisia asenteita sen eri muotoihin kohdistuu. Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.


Kritiikillä ja herjalla on tässä arvojen ja asenteiden konstruoitumisessa merkittävä rooli. Vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuvassa puheessa on siksi oltava tarkkana, millaisia leimoja se lyö uskonnon ja henkisyyden harjoittajiin – vaarana on helposti tarpeeton toiseuttaminen, kun asenteita maalataan suurella pensselillä. Vahingollisia käytäntöjä on silti hyödyllistä tunnistaa ja kritisoida, sillä uskonnon varjolla tehtävää väkivaltaa, rahastusta ja vallankäyttöä tapahtuu maailmassa jatkuvasti. Harmiton uskonnollisuus on sen sijaan hyvä tunnistaa ja jättää rauhaan.



Juuso Sintonen



Kuvat: Unsplash.com

#toukokuu2020

© 2019  Etsijä on Kulttuuri-, mielipide-, tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.