top of page
  • Writer's pictureEtsijä -lehti

Luojamme palveluksessa

Ymmärtääkö palvelija isäntäänsä?


Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.


Kristillisen perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?


Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.


Kuvassa Albrecht Dürerin kuparipiirros Aadamista ja Eevasta.
Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).

Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).


Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)


Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.


Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).


Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?

On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.


Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.


Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)



Kuvassa Claude Monet'n maalaus, jossa ihmishahmo istuu auringoisella pellolla.
”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).

Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.


Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.


Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”


Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.


Timo Komulainen

Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.


Comments


bottom of page