Vanhan ja rikkoutuneen seppä

Nemi Susiketo

Kuva: Nemi Susiketo

Mihin ikinä menenkin, kuultuaan ammattini kysytään minulta lähes aina voisiko jotain korua korjata. Kuluttaminen on mennyt siihen pisteeseen, että maailmamme hukkuu tavaraan, joka hädin tuskin kestää käyttöä. Valitettavasti huonoista ja halvoista materiaaleista tehtyjä esineitä harvemmin pystyy myöskään korjaamaan, mikä näkyy selvästi myös koruteollisuudessa.

Vaikka tuore kultasepän alan yrittäjä olenkin, on minulle ehditty tuoda jo vaikka minkämoista korjattavaa, mutta mielenkiintoisin tapaus oli varmasti juuri yritykseni perustamisen aikaan 2023.

”Mun puolison sormus jouduttiin sahaamaan irti.”

Yleensä korjaustöissä ensimmäinen kysymykseni on aina: löytyykö leimoja. Leimat kertovat muun muassa jalometallin pitoisuudesta. Kun sain tietää, että asiakkaan puoliso oli satuttanut kätensä metsätöissä, ensimmäinen kysymykseni olikin: kirves vai moottorisaha?

Moottorisahan ketju se oli hypännyt metsurimme kämmenselkään. Sain jopa kuvankin tapahtuneesta, ja vaikka olin ehtinyt jo nähdä kaikenlaista palvellessani rauhanturvaajana,kaikessa graafisuudessaan kuvan näkeminen tuntui silti hieman vatsassa.

”Voiko tätä enää mitenkään korjata?”

Kuten arvelinkin, ei onnettomuuden jälkeinen sormus enää juurikaan sormukselta näyttänyt. Pyöritellessäni ketjun repimää kultaromua mietin, mitä voisin sille tehdä. Asiakkaan kanssa suunnittelimme, että jättäisimme vauriot näkyviin. Mieleeni muistui vanha japanilainen taidemuoto kintsugi tai kintsukuroi, jossa rikkoutuneita esineitä korjataan kullalla, minkä tarkoituksena on korostaa vaurioita tehden epätäydellisyydestä kaunista ja entistä arvokkaampaa sen sijaan, että esine korvattaisiin uudella.

Kintsugi on perinteinen japanilainen metodi, jossa rikkoutuneet posliiniesineet kootaan takaisin yhteen kultaa käyttäen. Kuva: Riho Kitagawa

Asiakkaan sormus ennen ja jälkeen korjauksen. Kuva: Nemi Susiketo

Siispä aloitin luomaan uutta elämää tälle kauan sitten kovia kärsineelle ja unohdetulle kihlasormukselle.

Ensin muotoilin joka suuntaan vääntynyttä runkoa takaisin muotoonsa, sahasin päät tasasiksi ja juotin väliin pätkän kierrätettyä valkokultaa. Nypin repeytyneen silpun irti, siistin ja viilasin, sahasin sekä kaiversin, muotoilin ja viilasin taas lisää, kunnes sain nostettua sormuksen vauriot arvokkaasti esiin.

Onnistuin jopa säilyttämään vanhan kaiverruksen, ja viereen mahtui vielä uusi: Vuoden Metsuri. Hihittelimme kaiverrusta asiakkaan kanssa. Nyt sille voi jo nauraa.

Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen sai omistaja yllätyksekseen sormuksensa takaisin syntymäpäivänään, kauniimpana kuin koskaan. Tästä työstä sai seppäkin olla ylpeä ja mielissään varsinkin, kun perästä tuli vielä video yllätys-hetkestä. Sitä hymyä ja veikeää ihmetystä en heti unohda, kun omistaja hetken sormusta kädessä pyöritellessään tajusi: ”Siis hetkinen, onko tää nyt se?”

Paras palaute tässä ammatissa on ihmisten reaktiot, mikä pistää aina kovin hymyilyttämään. Välillä mietin, että pitäisikö kahvipöydälleni pistää nenäliinapaketti niin kuin terapeuteilla, mutta ilon kyyneleitä varten.

Tehtäväni tässä maailmassa on vaalia vanhaa ja vaurioitunutta, tai antaa uusi elämä tekemällä vanhasta uutta. Kierrätys tässä työssä on jalometalliesineen sulattamista, jotta sen voi käyttää uudelleen, tehdä uudeksi koruksi. Se on yhtä kaunista, kuin vanhan korjaaminen. Jotkin jalometalliset korut säilyvät sukupolvelta toiselle, kun taas toisista voimme tehdä jotain uutta ja jännittävää, jolla on uusi mahdollisuus vanheta arvokkaasti.

Jalometalleista voi aina tehdä jotain uutta, ne eivät väsy. Kulta on minulle kuin muovailuvahaa; pahuksen kallista muovailuvahaa.