• Etsijä -lehti

Uskonnon häpeästä voimaantumiseen


Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa. Epävarmuus on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.



Kotialttari. Alttarin takana seinällä ryijy. Alttarilla on Juuso-karhun taideteos, kantele, riimuja, isoäidin kuva sekä kynttilä.
Kotialttari Kuva: Sam Smal


Oma uskonnollinen matkani


Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.


14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.



Oikeilla jäljillä


Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.


Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.



Kuvassa Eini niminen luppakorvainen koira haistelee hameeseen kiinnitettyä kuivattua tuija-kasvia.
Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal


Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).


Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.


Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.



Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal


Mikä Karhun kansa?


Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).


Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.



Kotialttari. Kuva: Sam Smal


Uuspakanuus arjessani


Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.


Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.


Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.



Julianna Brandt,

vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana



Lähteet:

Wikipedia (18.1.2020). Prinsessa Mononoke. https://fi.wikipedia.org/wiki/Prinsessa_Mononoke

Wikipedia (7.11.2020). Animismi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Animismi

Karhunkansa.fi. Termeistä. http://karhunkansa.fi/termeista/


#joulukuu2020