Päätoimittajalta
Pakolaisuus ilmiönä on noussut taas meille eurooppalaisille näkyvämmäksi Ukrainan sodan myötä, mutta juurikaan ajankohtaisempi siitä ei ole tullut. Sitä se on ollut jo vaikka kuinka kauan.
Tällä hetkellä maailmassa on yli 80 miljoonaa pakon edessä muuttanutta ihmistä. Luku on kasvanut kaksinkertaiseksi pelkästään kymmenessä vuodessa. Valtaosa näistä ihmisistä on joutunut siirtymään valtion rajojen sisäpuolella.
Sanaa pakolainen käytetään arkikielessä kuvaamaan ketä tahansa kodistaan paennutta, joka on joutunut lähtemään esimerkiksi sodan tai vainon vuoksi. Pakolaisuus on kuitenkin virallisesti YK:n pakolaisjärjestön myöntämä status, jota ei ole kaikilla kotinsa jättäneillä. Puhutaan siis yleisesti paenneista tai pakkosiirtolaisista.
Tähän mennessä yli 3,5 miljoonaa ukrainalaista on viimeisen kuukauden aikana joutunut jättämään kotimaansa, ja lukema kasvaa. Suomalaiset ovat rientäneet sankoin joukoin auttamaan Ukrainasta paenneita. Jotkut ovat jopa lähteneet itse kuljettamaan avustusta, kuten lääkintätarpeita, luotiliivejä ja vaatteita Ukrainan rajoille. Apua Ukrainaan -tukikonsertin iltana suomalaiset lahjoittivat ukrainalaisten hätää helpottamaan yli 6 miljoonaa euroa.
Oman kodin jättäminen on varmasti yksi vakavimpia traumoja, joita ihminen voi elämässään kokea. Erityisesti kotimaan jättäminen pakon edessä tarkoittaa väistämättä syvää turvattomuuden tunnetta ja usein myös ihan aitoa turvattomuutta, vaikka varsinaista sotaa tai vainoa olisi jo päästy pakoon.
Samalla kun minua lämmittää ihmisten halu auttaa, olen hämilläni siitä ristiriidasta, jolla eri maista paenneisiin suhtaudutaan. Vuoden 2015 pakolaiskriisi nosti pintaan mielettömän määrän ihmisivihamielisiä asenteita ja rasismia. Yllätyin jopa omien tuttujeni äärioikeistolaisista ja rasistisista näkemyksistä.
Ihmiset jakautuivat ”suvakkeihin” ja ”rajakkeihin” ja keskusteluilmapiiri polarisoitui. Yksi keskeisimpiä vasta-argumentteja turvapaikkojen ja oleskelulupien myöntämiselle oli se, että noista maista tuli enimmäkseen nuoria miehiä ja poikia. Heitä pidettiin rintamakarkureina. Naiset ja lapset olisivat olleet tervetulleempia, ehkä.
Pakkosiirtolaisuus on ilmiö, jota yhä harva ymmärtää. Syy siihen, miksi esimerkiksi Syyriasta lähti ja lähtee nuoria miehiä on se, että reitit Eurooppaan ovat hyvin turvattomia. Nuorten miesten katsotaan selviävän todennäköisimmin vaarallisesta matkasta.
Naisia uhkaa miehiä enemmän esimerkiksi seksuaalinen väkivalta. Kotimaissaan puolestaan nuoret miehet ovat vaarassa joutua värvätyiksi erilaisiin aseellisiin ryhmittymiin. Muutenkaan kotimaahan jääminen ei olisi tarjonnut kuin toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja.
Ukrainan tilanne on toinen ja paljon selkeämpi. Ulkovalta yrittää murskata itsenäisen valtion, ja kykenevät — sekä miehet että naiset — jäävät puolustamaan maataan.
Tilastoista selviää, että loppuviimein kaikista kotoaan paenneista noin puolet on miehiä ja puolet naisia. Lapsia heistä oli vuonna 2020 42 %, mikä on suurempi suhteellinen määrä kuin lasten osuus koko maailman väestöstä.
Suomeen haavoittuvimmassa asemassa olevia pakolaisia, kuten lapsia ja naisia sekä vammaisia henkilöitä ja kidutuksen uhreja tulee pakolaiskiintiön kautta. Kiintiön kautta vastaanotettavat pakolaiset ovat saaneet YK:n myöntämän pakolaisstatuksen jo pakolaisleirillä ja YK on arvioinut heidän tilanteensa. Suomi on sitoutunut ottamaan valikoidut ihmiset vastaan oman vuotuisen kiintiönsä rajoissa.
Suomen pakolaiskiintiö oli vuonna 2021 1 150 henkeä. Vuonna 2022 Suomi on nostanut kiintiönsä 1 500 henkeen Afganistanin tilanteen vuoksi. Ukrainasta kiintiöpakolaisia ei tule, sillä ukrainalaisille Suomi on luvannut tarjota tilapäistä suojelua.
Ennakkoluuloisten asennoitumisten taustalla ei tietenkään ole pelkkä viaton tietämättömyys. Elämme edelleen rasistisessa maailmassa ja mitä vieraammalta toiseen ryhmään kuuluviksi mielletyt ihmiset tuntuvat, sitä syvemmäksi käy empatiakuilu. Valkoisiin, eurooppalaisiin ja mahdollisesti kristittyihin (vai pitäisikö sanoa ei-muslimeihin) suhtaudutaan suopeammin ja heidän hätänsä nähdään oikeutetumpana.
Jokainen kotoaan paenneisiin ristiriitaisesti suhtautuva tuskin on sen syvällisemmin pohtinut omia asenteitaan. Rasistisia ja islamvihamielisiä näkemyksiä on levitetty myös ihan systemaattisesti jo vuosikausia. Turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on saanut puhua yhä epäinhimillistävämmin valtakunnan politiikassa asti. Poliitikkojen käyttämä retoriikka siirtyy väistämättä myös kansan suuhun.
Sekä syyrialaiset että ukrainalaiset ovat paenneet samoista syistä, eli säilyttääkseen henkensä. Siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu jättämään kotinsa, vahinko on jo tapahtunut. Parasta, mitä voimme siinä vaiheessa tehdä, on tarjota mahdollisimman sujuvasti turvaa, tukea ja pysyvyyden tunnetta sekä uusia mahdollisuuksia paenneen arkeen.
Kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti. Se on valtaosalle aivan viimeinen vaihtoehto. Pakolaisuuden ennaltaehkäisy vaatii toimia maailman päättäjiltä sekä ilmastotoimien että rauhantyön muodossa. Harvalla meistä on näihin asioihin paljonkaan valtaa. Se, mitä voimme tehdä, on osoittaa empatiaa kanssaihmisiä kohtaan vaikeassa tilanteessa, oli heidän kotiansa pommitettu sitten Ukrainassa tai Syyriassa.
Karoliina Virkkunen
Lähteet:
Kuvat:
Silar, CC BY-SA 4.0 via Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:02022_0204-001_Ukrainian_refugees_offered_meals,_clothes,_shelter_in_Krak%C3%B3w.jpg