Usva Palola
Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton työntekijä
Loka-marraskuun vaihteessa vietin viikon pienellä saarella Kroatiassa World Student Christian Federationin järjestämässä nuorten mielenterveysteemaisessa konferenssissa. Konferenssiin osallistui noin 25 henkilöä ainakin kymmenestä eri maasta edustaen erilaisia nuorten kristillisiä järjestöjä. Päivämme koostuivat työpajoista, yhteisistä ruokailuhetkistä ja iltaohjelmasta.
Tästä matkasta tuli suunnittelematta ensimmäinen viikko pitkään aikaan, jolloin en käyttänyt somea tunteja päivässä. Oikeastaan, en käyttänyt somea juuri lainkaan.
Saarella olimme samaan aikaan teknologian ympäröiminä ja sen saavuttamattomissa. Siellä ei voinut maksaa kortilla, mutta työpajojen aikana heijastimme näytölle Zoom-puhelun Alankomaista. Emme saaneet avainta majapaikkaamme koska saarella oli niin turvallista. Jos olisimme tarvinneet poliisia, he olisivat olleet puhelun ja lähes tunnin venematkan päässä. Kuitenkin pystyin lukemaan päivän uutiset puhelimeni näytöltä, kuuntelemaan podcastia aamuisin ja ostamaan laivalippuni netistä.
Viikon aikana minä ja muut osallistujat teimme lukemattomia asioita ilman puhelimia: Uimme, luimme, kirjoitimme päiväkirjoja ja kirjeitä. Leikimme saaren kissojen kanssa, opiskelimme ja teimme käsitöitä sekä vietimme aikaa rukoillen ja hiljentyen.
Iltaisin vietimme aikaa pelaten lautapelejä, laulaen ja istuen baarissa paikallisten tapaan jutellen elämästä. Puhuimme yhdessä kulttuureistamme, kokemuksistamme sekä ihmissuhteistamme, vakaumuksistamme ja vuosien varrella oppimastamme. Vaikka tulimme erilaisista ympäristöistä, huomasimme jakavamme samanlaisia kokemuksia mielenterveyteen liittyen.
Individualistisessa yhteiskunnassa keskitymme harvoin yhteisöihin.
Konferenssin aikana pääsin näkemään, kuinka edelleen on olemassa sosiaalisen median ulkopuolisia yhdistäviä tekijöitä. Eläimet, musiikki, usko ja halu nähdä sekä kokea, ruuan ympärille kokoontuminen, pyrkimys muuttaa maailmaa sekä taide. Nämä asiat voivat yhdistää meitä teknologian avulla, mutta eivät vaadi sitä tuntuakseen jaetulta. Sain uusia ystäviä, joiden kanssa kiipesimme yli kielimuurien ja neuvottelimme yhdessä, kuinka toimia kulttuurierojemme kanssa kaikki huomioiden.
Kun lähdimme saarelta aamuseitsemän lautalla, kupla alkoi puhjeta. Seurasimme toisiamme Instagramissa pitääksemme yhteyttä, ja samalla opimme toisistamme lukuisia uusia asioita. Jäin pohtimaan, keneen oikeasti tutustuin.
Kertovatko tosielämässä käydyt keskustelut ihmisestä enemmän kuin sosiaalisen median profiili? Kumpi on enemmän totta? Tarvitaanko molempien yhdistelmää? Missä vaiheessa aloimme elää tällaista todellisuutta? Ja onko se huono asia?
Viikkoni Kroatiassa oli hyvä muistutus siitä, että vaikka teknologian ja sosiaalisen median käyttö on täysin normaalia ja lähes välttämätöntä, aivan yhtä normaalia on myös elää ilman sitä. Monikulttuurisen yhteisön keskellä inspiroivassa ympäristössä oli koti-Suomea helpompaa huomata, kuinka kaikkea ei voi kokea puhelimen näytön kautta.
En kuitenkaan kannata sosiaalisen median lopettamista tai kaikkien matkustamista pienelle saarelle Kroatiaan valaistumisen toivossa. Mahdollistaahan some lopulta sen, että voin jatkaa yhteydenpitoa uusiin ystäviini ja löytää mahdollisuuksia viettää lisää aikaa katsoen maailmaa omin silmin ilman näytön välitystä. Tarvitsemme niin sosiaalista mediaa kuin tosielämän yhteyksiä, kenties molemmista parhaat palat poimien ja niistä omaa todellisuuttamme rakentaen.
Video: Usva Palola ja Marcos Dorneles (KWSCF)
Video: Marcos Dorneles (WSCF)
Comments