top of page
  • Writer's pictureEtsijä -lehti

Runoilijakuvassa Kati Hiltunen

”Ehkä tarvitsen vain laumani ja horsmat

jotka yltävät taivaaseen asti

juuret, jotka läpäisevät merenpohjan”

Kati Hiltusen juuri painosta päässyt runoteos Tämä ei ole henkilökohtaista (Kulttuurivihkot 2023) kuljettaa lukijaansa lempeästi mutta varmoin ottein metsämaisemista kaupunkikuviin, rantoja pitkin ja kaupunkien halki aina identiteetin ydinkysymyksiin asti. Teoksen kieli on helposti lähestyttävää ja ilahduttaa nokkelilla kielikuvillaan, kauniilla konkretiallaan ja aitoudellaan. Se ei työnnä kauemmas sellaistakaan lukijaa, jolle runous on vielä vieras maa. Hiltusen taidokas ja kevyt kieli kuljettaa lukijaansa vaivattomasti mielekästä maisemareittiä pitkin minuuden äärelle. Lukijalle kokemus on elähdyttävä. Sitä se on ollut kirjoittajalleenkin, joka kertoo nyt enemmän matkastaan runoilijaksi ja teostensa syntyperistä.


Nuori nainen istuu nojatuolissa kirjahyllyn edessä.
Runoilija Kati Hiltusen kirjoittaminen alkoi päiväkirjojen kirjoittamisella. Kuva: Merituulia Aalto.
Olen opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossakin, mutta silti koen jotain huijarisyndroomaa siitä.

Tämä ei ole henkilökohtaista on Hiltusen toinen ja kolmas on jo tuloillaan. Mistään vasta-alkajasta ei siis kirjoittamisen kannalta ole kyse, kun Kati Hiltusesta puhutaan. Teosten takana on iso määrä luettuja ja kirjoitettuja sivuja – kirjoittamisessa kun on paljolti kyse ennen kaikkea lukemisesta. Kysyin Katilta, miten lukeminen ja kirjat ovat vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa ja mistä kirjoittaminen alkoi:

– Lapsena luin paljon. Kotona oli kirjoja, vanhemmat lukivat ja alakouluaikainen ystävä luki paljon myös, joten luimme yhdessäkin ja puhuimme kirjoista. Kyläkoulun pienestä kellarikirjastosta tuli luettua hyllykaupalla kirjoja, ison osan valitsin kannen perusteella. Tatuoitu äiti ja muutkin Wilsonin kirjat oli tärkeitä silloin, luin myös Neiti Etsiviä. Myöhemmin kiinnostuin beat-sukupolven kirjailijoista. Myös Jack Kerouacin Matkalla-teos on jäänyt mieleen inspiroivana. Oon aina lukenut paljon kaikenlaista, klassikoita en hirveästi. Tuntuu etten ole lukenut ns. kunnollista kirjallisuutta, monilla varmaan on sellainen kunnollinen kirjallisuustausta. Olen opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossakin, mutta silti koen jotain huijarisyndroomaa siitä. Kirjoittamiseeni on vaikuttanut myös musiikki paljon, muun muassa jazz. Isältä olen aina kuullut paljon Juice Leskistä ja Hectoria, ne iskivät lapsenakin aina tosi kovaa, lukiossa aloin kiinnostua Juicen runoudesta ja runoudesta muutenkin.

– Kirjoittamiseni alkoi päiväkirjoista. Ne olivat yksityiskohtaisia ja arkisia. Päiväkirja on sittemmin aina kulkenut mukana. Ensimmäistä kertaa kirjoitin luovempaa tekstiä Irc-gallerian päiväkirjaan. Lukiossa kirjoittaminen alkoi kehittyä runoutta kohti, teksti alkoi muuttua koko ajan abstraktimmaksi ja siitä tuli koko ajan enemmän runoutta – on vaikea nähdä rajaa missä menee runouden ja Irc-gallerian päiväkirjatekstien raja, mutta jossain vaiheessa kirjoittaminen oli muuttunut ihan muuksi. Viimeistään yliopistossa aloin kirjoittaa tosi paljon ja innostuin Runoklubista Jyväskylässä. Se on open mic-tapahtuma. Siellä kuuli ihmisten lausuvan runojaan ja siinä kohdassa kirjoittamisesta tuli julkista, uskalsin mennä sinne ja uskalsin puhua siitä, että tykkään kirjottaa, pian lähipiirissä olikin sitten ihmisiä, jotka myös tykkäävät kirjottaa ja jaettiin tekstejä toistemme kanssa. Oli minulla lukiossa blogikin lisäksi.

Hiltusen vilkkaassa ja värikkäässä kuvailussa vilisee nimiä laidasta laitaan, artisteja ja muusikoita, ystäviä ja opettajia, kustannustoimittajia ja tärkeitä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen taiteilijana. Kirjoittajaksi ei tulla tyhjiössä. Kirjoittaminen on pohjimmiltaan aina kommunikatiivista, viestintää ja vastaanottamista, tulkintaa ja maailman pohdintaa. Mikään tästä ei voi tapahtua yksin. Hiltusen puheissa korostuu kirjoittamisen vuorovaikutuksellinen suhde maailmaan ja muihin ihmisiin korostuu. Hän on kokenut yhteisöllisen kirjoittamisen itselleen merkityksellisenä, niin kirjoittajaryhmien kuin Instagramin runoyhteisönkin kautta. Myös opinnot Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajalinjalla ovat edistäneet tietä kirjoittajaksi. Siellä saivat alkunsa myös molemmat Hiltusen runoteokset.


Olen aina kirjoittanut enimmäkseen liikkeessä, enkä juurikaan kotona. Se oli uutta ja tekstissäkin se näkyy.

– Ensimmäisen version molemmista kirjoista olen tehnyt Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamislinjalla. Tein siellä perus- ja aineopinnot ja opetin siellä pari vuotta perusopintoja, muun muassa runoutta ja proosaa. Ensimmäinen kirjani, Kotini on tuntematon manner, ikään kuin jatkui vahingossa. Oli runoja, jotka eivät mahtuneet siihen, ne alkoivat synnyttää jotain ihan omaa. Kirja vuosi yli toiseksi. Olen kirjoittanut sitä monessa paikassa. Islannissa, ympäri Suomea, mökillä, kaupungeissa, lentokentillä, lentokoneessa, junassa, kaikessa liikkuvassa, ollessani vaeltamassa – kävin yksin vaeltamassa seitsemisen kansallispuistossa yhden viikonlopun ja vain kirjoitin. Kirjoitin myös Portugalissa viime kesänä. Runoni ovat aina eläneet paljon tien päällä. Sitten kun kun yhtäkkiä korona tuli ja lukittauduttiin koteihin, niin se oli aika rankkaa aikaa kirjoittamiselle. Olen aina kirjoittanut enimmäkseen liikkeessä, enkä juurikaan kotona. Se oli uutta ja tekstissäkin se näkyy.

Monenlaiset maisemat sekä tutulla ja tuntemattomalla leikittely näkyvät läpi koko Hiltusen toisen teoksen. Luonnon ja ihmisen suhde sekä kodin kokemus kytkeytyvät tutun ja tuntemattoman pohdiskeluun, johon johdatellaan erilaisten pittoreskien maisemien lävitse. Luontosuhde on läsnä koko ajan ja liittyy tiiviisti teoksen ydinteemoihin, kuten rakkauteen, kotiin ja minuuteen. Hiltuselle itselleen luontosuhde on merkittävä inspiraatio ja tietoinen motiivi kirjoittaessa.


Ikkunalaudalla on Kati Hiltusen runoteos.
Tämä ei ole henkilökohtaista on Hiltusen toinen runoteos. Kuva: Merituulia Aalto.

– Minulla on aina ollut vahva yhteys luontoon, se on ollut minulle aina tärkeää. Siellä mistä olen kotoisin alkaa metsä heti takapihalta. Viimeksi tänä aamuna juoksin siellä taas. Se on tosi tärkeä paikka minulle, kaikki ne kasvit, varsinkin metsätähdet ja muut. Suhde luontoon tulee sieltä. Kirjoitusprosessin aikana olen ollut paljon luonnossa, mökillä ja vaeltamassa, Kilpisjärvellä kirjoitin muutaman runon teltassa. Olin myös luonnonläheisellä kirjoitusretriitillä kirjoitusprosessin aikana. Villimpää puolta on se, kun olin kirjoitusprosessin aikana Islannissa ystäväni kanssa kirjoitusmatkalla viikon, ajoimme autolla ympäri Islantia ja nukuttiinkin siinä. Tuntui koko ajan konkreettisena ilmastoahdistus, joka tuli siellä silmille. Se oli hurjaa ja rajua. Suomessa luonto on turvallinen paikka, johon mennään rauhoittumaan ja maadoittumaan. Islannissa luonto on villi ja vaarallinen, kukaan ei mee sinne rauhoittumaan, se on karu ja rauhaton. Sitä kautta luonto on eksynyt teoksen sivuille ja sitä kautta syntyy se ristiriita myös.

Lukijana yksityiskohtaisista ja useimmille suomalaisille kodikkaista kuvista syntyy mielenkiintoinen kontrasti teoksen tuntemattomien seikkailujen kanssa. Suomalaisessa runoudessa taloa on käytetty perinteisesti identiteetin vertauskuvana. Hiltusen teoksessa talosymbolia ei näy, mutta luonnon voi nähdä symbolisesti sen paikalla. Ote on kuitenkin holistisempi: luonnon kautta kuvastuu laajemmin suhde maailmaan, maailmankatsomuksiin ja muihin ihmisiin, ei pelkästään itseen. Teokseen on ripoteltu myös kiinnostavia uskonnollisia elementtejä, jotka kietoutuvat luontoteemojen ympärille.


Olen aina ollut kiinnostunut kristinuskon institutionaalisista rakenteista. Ne ovat tuntuneet minusta teennäisiltä. Rakenteet ovat ihmisen luomia ja henkilökohtainen usko on aina ihmisen oma. Sitä voi tukea rakenteiden kautta tai sitten ei.

– Kaikenlaiset uskonnot ja elämänkatsomukset kiinnostavat minua laajasti. Nyt minua kiehtoo astrologia tosi paljon ja olen aivan sen uumenissa. Myös buddhalaisuus ja kristinusko ilmiöinä kiehtovat minua. Varsinkin kristinuskoon minulla on hyvin ristiriitainen suhde. Olen kasvanut pienellä paikkakunnalla, jossa suurin osa ihmisistä on ollut uskossa. Me olimme tapakristittyjä, ja olin siksi erilainen. En ole eronnut kirkosta. Minulla oli pitkään tunne siitä, etten kuulu kristinuskon piiriin. Juice Leskisen runossa Jumala on tulee hienosti esille se, että ihminen on rakentanut nämä instituutiot ja systeemit, joiden piirissä ihminen itse tuomitsee eikä Jumala. Olen aina ollut kiinnostunut kristinuskon institutionaalisista rakenteista. Ne ovat tuntuneet minusta teennäisiltä. Rakenteet ovat ihmisen luomia ja henkilökohtainen usko on aina ihmisen oma. Sitä voi tukea rakenteiden kautta tai sitten ei. Jokin tarve uskoa johonkin itseään suurempaan on ihmiselle luontaista, mutta se näyttäytyy eri paikoissa eri tavalla. Toisaalta on paljon uskontoja, joissa on säilynyt enemmän alkuperäistä.

Hiltusen ajatukset yltävät kauas. Hän pohtii ihmisiä, asioita ja ilmiöitä, uskonnot mukaanlukien, palavalla uteliaisuudella ja kepeällä kapinalla höystettynä. Teoksen sivuilla ei vältetä asioiden sanomista suoraan. Se ei silti tarjoile valmiita vastauksia mihinkään, vaan johdattaa lukijaansa parempien kysymysten äärelle. Teoksen nimi on hyvin hauska ja osuva siinä mielessä. Vaikka kirjoittaja ammentaa omasta elämästään – kuten kaikki kirjoittajat täysin väistämättä – ei kyse ole silti kirjoittajasta, vaan enemmänkin lukijasta. Hiltusen tyyli on hyvin elämänmakuinen ja tulee lähelle nuoren aikuisen kokemusmaailmaa. Asiat esitetään siinä niin, että niitä vasten on mahdollista peilata, tehdä erilaisia tulkintoja oman itsen kautta. Tällaisen teoksen kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä henkilökohtaisen ja yleisen välillä tasapainottelu on vaikeaa kaikille, jotka kirjoittavat. Eikä kirjoittaminen ole helppoa muutenkaan.

Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, minuun iski pelko siitä, etten osaisikaan enää kirjoittaa. Entä jos en saa mitään valmiiksi enää? Pelkäsin sitä, että onko minussa vielä runoja.

– Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, minuun iski pelko siitä, etten osaisikaan enää kirjoittaa. Entä jos en saa mitään valmiiksi enää? Pelkäsin sitä, että onko minussa vielä runoja. Suhde kirjoittamiseen muuttui, kun siitä tuli julkista, sekin oli vaikeaa. Ihmiset kyselivät seuraavan kirjan ilmestymisestä. Kirjoittamiseen syntyi ulkoisia paineita, joita minulla ei ollut ennen ollut, kirjoitan aina itselleni. Oli vaikeaa löytää tasapaino noiden asioiden välille: kuinka kirjoittaa itselle ja samalla ajatuksella julkaista? Kirjan nimi oli kaikista vaikein ikinä. Kirjoitin runon samalla otsikolla, mutta kävikin niin, ettei kyseistä runoa ole koko teoksessa. Lähdin kirjoittamaan alun perin ihan muuta teosta kuin mikä tästä tuli.


Samaa ovat sanoneet monet muutkin kirjailijat ja runoilijat. Teksti tapaa elää matkan varrella, eikä teosta ehkä kannatakaan kahlita liikoihin ennakko-odotuksiin lopputuloksesta. Samoin kuin teksti saa lukijan mielessä omat muotonsa, saa se myös kirjoittajan käsissä alkuperäisen muotonsa, joka ei aina vastaa kirjoittajan ensimmäistä ideaa. Hiltunen kertoo kirjoittavansa paljon tekstiä. Laaja sanavarasto ja kekseliäät sanaleikit kertovat jo itsessään runsaasta harjoittelusta. Siitä Hiltunen puhuu inspiroivalla kepeydellä ja ilolla. Vaikka kirjoittaminen on työlästä, on nuoren runoilijan olemus enemmänkin iloa ja elämää täynnä hänen puhuessaan työstään ja siitä, mitä aikoo seuraavaksi.

– Haluaisin kirjoittaa seuraavan kirjan Kaakkois-Aasiassa, minulla on selkeä kuva, että olen siellä puoli vuotta keräämässä aineistoa ja tulen Suomeen editoimaan seuraavat puoli vuotta. Se on täysin tarkka kuva. Kirjoittajana olen tällä hetkellä inspiroitunut lavarunoudesta ja tapahtumista sen ympärillä. Lavarunous ja lukeminen saavat minut kirjoittamaan, ja yksinkertaisesti ihan vain eläminen. Tänään mietin metsässä kuunnellessani Paperi-T:n levyä, että minä todella rakastan sanoja; yksittäisiä upeita sanoja, haluaisin upota niihin, löytää uusia lempisanoja ja kirjoittaa niillä. Haluan myös vapautta, nyt kun tämä kirja tulee painosta ulos, niin haluan vapauttaa itseni ja olla ottamatta paineita, ottaa rennommin, elää, yrittää hakea apurahaa ja päästä Vietnamiin kirjoittamaan vapaasti.

Kolmattakin teosta työteliäältä runoilijalta voi siis jo odottaa. Teoksista on muodostumassa trilogia, jonka jokainen osa sointuu edelliseen. Hiltusen tavasta puhua kirjoittamisesta voi luotettavasti päätellä, ettei kolmas teos tule olemaan viimeinen. Jos seuraava kirja syntyy jo siitä, että edelliseen kirjoittaa vahingossa liikaa, ei tarvinne huolehtia, että tältä taiteilijalta loppuvat sanat kesken, vaikka sellainen pelko on runoilijalla itsellään mielessä käynytkin. Se on monille kirjoittajille valitettavan tuttu tunne – niillekin, jotka kirjoittavat rohkeasti, pitelemättömästi ja omalla äänellään.

Merituulia Aalto

Kirjoittaja on oululainen sanataiteilija ja sanataideohjaaja, joka mieluummin kirjoittaa runoja kuin gradua.

Comments


bottom of page