Perheeni tarina ‒ erilaisuudesta huolimatta rakkaita toisillemme

Jenni Pyykkö

Minulle on lapsuudesta saakka viestitetty, että olen väärällä tavalla erilainen, en kuulu joukkoon. Löysin itseni perustamassa perheen, jollaista en ollut ennen kuvitellut. Tästä sopivasti erilaisesta perheestä on tullut minulle turvasatama. Paikka jossa minä olen olemassa omana itsenäni.

Ensimmäisiä kuvia pienestä tuoreesta perheestäni. Kuva: Maiju Nurminen, Lumo fotos

Lapsuuteni oli traumaattinen. Ympärilläni olevilla ihmisillä ei ollut ongelmia kertoa, mikä kaikki minussa oli vääränlaista. Uskon sen johtuneen siitä, että tytöille asetetut roolit eivät istuneet hyvin ylleni. Itsenäisyyden, reippauden ja pärjäävyyden sijaan olin arka, ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Lisäksi minulla oli oppimisvaikeuksia, jotka leimattiin vain laiskuudeksi ja tyhmyydeksi. Muun muassa näistä asioista minua pilkattiin ja vähäteltiin sekä kotona että koulussa koko lapsuuteni ajan. Ilkeät kommentit saivat minut tuntemaan häpeää koko persoonallisuuttani kohtaan. Tämä lapsuudessa rakentunut erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne on seurannut minua aikuisuuteen.

En kuitenkaan voinut olla jo lapsena huomaamatta, että on olemassa myös hyväksyttävää erilaisuutta. Sellaista, joka ei ole liian kaukana normaalista. Normaalin erilaisuuden ulkopuolelle jää kuitenkin paljon sellaista, joka ei ikinä saa tulla nähdyksi. Kokonainen ihmisyyden kirjo jää näkymättömäksi, koska se ei mahdu hyväksyttävään muottiin.

"Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina."

Viime vuosina ihmisten elämä on tiukentunut radikaalisti: Elinkustannukset ovat nousseet, tukia leikataan ja työllistyminen on vaikeaa. Keskustelu sosiaalisessa mediassa on polarisoitunut, ja on luonteeltaan riitaista. Pienikin erimielisyys voi saada liekit roihuamaan. Ihmisten arvot koventuvat, kun ajat ovat vaikeat. Kommunikointi ei ole helppoa, sillä neuvottelemme jatkuvasti rajojamme uudelleen ja joka suuntaan tapahtuva neuvottelu uuvuttaa.

Tällaisessa ilmapiirissä liiallisesta erilaisuudesta tulee uhka. Poliittisessa keskustelussa maahanmuuttajista tehdään usein syypää, milloin millekin. Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina. On ironista, että minulla on lapsuuteni takia sellainen tunne kuin olisin muukalainen ja toinen itsekin, vaikka kuulun valkoiseen kantaväestöön.

Tällaisessa myrskyssä kaksi erilaista ja minnekään kuulumatonta ihmistä voivat tavata. Sen sijaan, että erilaisuus erottaisi heidät, se voikin tuoda heidät yhteen. Näin kävi, kun tapasin puolisoni. Olemme luonteeltamme erilaisia: Hän on loputtoman kärsivällinen ja harkitsee kauan tekemiään päätöksiä. Minä taas olen spontaani ja minulla on enemmän temperamenttia. Myös kulttuurimme ovat täysin erilaisia. Minä tulen länsimaalaisesta yksilökeskeisestä kulttuurista, kun vastaavasti puolisoni kulttuurissa yhteisöllisyys on kaikki kaikessa.

"Uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme."

En usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, sen sijaan uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme. On lohduttavaa löytää itsensä jostakin, jossa ei ole valmiita vastauksia ja paikasta, jossa saa olla keskeneräinen. Puolisoni kanssa olen löytänyt paikan, jossa tunnen kuuluvani johonkin ja olevani arvostettu. Hänen kanssaan voin kohdata oman erilaisuuden tunteeni, vaikka ulkopuolisten silmin katsottuna, hän on se, joka näyttää erilaiselta.

Tuntuu siltä, että avoin kommunikointi ja avoin mieli toisen omaamia näkemyksiä kohtaan auttavat meitä navigoimaan elämää yhdessä. Meillä on myös taito hyväksyä se, jos toinen on eri mieltä asioista. Kulttuuriset erot voivat näyttää suurilta, jopa erottavilta, mutta halu puhua kaikesta yhdistää meitä. Liikumme myös sujuvasti kummankin kulttuurin juhlissa ja pyhissä, ruokaa ja kansantarinoita jakaen.

Saimme muutama kuukausi sitten pojan. En koskaan olisi arvannut, että tulen perustamaan monikulttuurisen perheen. Perheen, josta olen nyt todella ylpeä. Toivoisinkin, että poikamme näkisi tulevaisuudessa, kuinka erilaisuus on rikkaus, joka parhaimmillaan yhdistää ihmisiä. Kahden kulttuurin välisen ristiriidan sijaan haluaisin mieluummin hänen oivaltavan, miten kaksi kotikulttuuria tekee hänestä ainutkertaisen, uniikin. Uskon, että tulevaisuudessa tämä oivallus auttaa häntä rakentamaan vahvan itsetunnon, vaikka ympäröivä yhteiskunta saattaisikin viestiä, ettei hän kuulu joukkoon.

Ehkä tässä loputtomien erilaisuuksien ja erimielisyyksien maailmassa meidän pitäisi useammin tavata toisemme puolivälissä, avoimina ja valmiina kuuntelemaan. On niin paljon sellaista, mitä voisimme toisiltamme oppia ihmisyydestä, ja yhteenkuulumisesta.