• Etsijä -lehti

Pääkirjoitus: Liikunnan iloa ja yhteisön turvaa


Muistan edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.


Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.


Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.


Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.



Kuva: Unsplash.com


Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.

Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.


Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.


Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.


Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.


Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.

Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.


Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.


Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.


Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.


Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.

Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.


Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.


Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.


Kuva: Unsplash.com

Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.


Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.


Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.


Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.


Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?


Ehdottomasti.




Toni Ahva


Kuvat: Unsplash.com


#urheilu #lokakuu2020

© 2019  Etsijä on Kulttuuri-, mielipide-, tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

 

Etsijä-lehden saavutettavuusseloste