• Etsijä -lehti

Kulttuurinsyöjän tunnustukset

Esseessään Mikko Lamberg käsittelee taideriippuvuutta ja ylevöittävän kokemuksen metsästystä.


Ketonen & Myllyrinne -TV-ohjelmassa on sketsi, jossa Ville Myllyrinteen esittämä kulttuurinystävä Mika yrittää päästä deittinsä kanssa taidenäyttelyyn. Portsari estää pariskunnan sisäänpääsyn, koska taiteenrakastaja on jo nauttinut liikaa kulttuuria. [1]


Hassutteleva sketsi vertaa estotonta ryyppäämistä ja sitä seuraavaa hybristä kulttuurin liikakäyttöön ja siitä sössöttämiseen. Lähtökohta on humoristisen absurdi, ohjelmalle tyypillistä liioitteluhuumoria. Taiteen rinnastamisessa päihteisiin on kuitenkin itua.

Olen ollut lapsesta asti addiktoitunut taiteeseen ja sitä voimakkaammin mitä enemmän vuosia minulle on kertynyt. Tunnistan, että monien silmissä tämä kiinnostus näyttäytyy poikkeuksellisena.


Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000.

Osin taiteeseen pärähtäminen johtuu ammatistani, sillä kirjoitan kulttuurista työkseni. Silti tälläkin saralla olen huomannut olevani äärilaidan väkeä, jätemylly, joka ahmii jatkuvasti kokemuksia. Olen kiinnostunut kuuntelemaan tauotta uutta musiikkia, lukemaan uusia kirjoja, katsomaan uusia elokuvia.


Summittaisia lukemia: Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000. Kuuntelen vuodessa joitain satoja levyjä ja luen keskimäärin 150–200 kirjaa ja sarjakuvaa. Jälkimmäisessä luvussa ei ole mukana kaikki selaamani työkirjallisuus, artikkelit, verkkoesseet, blogit…


Tämän lisäksi käyn näyttelyissä, konserteissa, milloin missäkin tapahtumassa, kun aikaa ja jaksamista löytyy. Käytän myös aikaa tällaisten uusien kokemusten etsimiseen. Voin esimerkiksi kuluttaa tunteja unohduksiin painuneen verkkolehden arkiston lukemiseen tai Internet Archiven selaamiseen tietyillä hakusanoilla.


Sinulla on ongelma, voi joku sanoa. Elämässäni jää kuitenkin aikaa työhön, ihmissuhteisiin, liikuntaan, ruoanlaittoon, muihin harrastuksiin, nukkumiseen ja vain olemiseen. En optimoi, aikatauluta tai harjoita kyykkyjä matkalla vessaan, niin kuin jotkut toiset, vaan pikemminkin kammoan kaikkea tällaista täsmällisyyttä. [2]


Kuten huomaa, pakkomielteisyyteni koskee vain helposti saatavilla olevaa taidetta. Siinä mielessä olen kuva kulutuskulttuurin toiveasiakkaasta. Saatavilla olevien kokemusten helppo saatavuus ja suhteellinen halpuus mahdollistavat seikkailut. Musiikista kiinnostunut voi tehdä pelkällä YouTubella upeita löytöjä.


Minulla ei ole pakkomielteistä halua käydä teatterissa tai taidenäyttelyissä, koska niissä vierailu vaatii oman vaivansa ja rituaalinsa. Siten ne ovat arjessa enemmän poikkeus. Tässä mielessä taidetta voi verrata päihteisiin. Riippuvuutta on sitä helpompi ruokkia, mitä helpommin ainetta saa.


Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla.

Samalla tunnistan olevani keskitason tekijä. Riippuvuuteni on kovempi kuin useimmilla ihmisillä mutta aineeni mietoja. Todella pärähtäneet ravaavat jatkuvasti taidenäyttelyissä, oopperassa ja teatterissa ulkomailla. Minä nautin ekstaasia, toiset crackia.


Akseli Gallen-Kallelan teos Symposion vuodelta 1894.
Akseli Gallen-Kallela, Symposion. 1894. Kuva: Wikimedia Commons

Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla. Nimi tulee kirjailija Stendhalista (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842), joka raportoi vuonna 1817 päiväkirjaansa kokemuksistaan firenzeläisen kirkon maalaustaiteen parissa. Varsinaisen nimen syndroomalle keksi psykiatri Graziella Magherini 1980-luvulla. [3]


Kyse ei ole mistään tavanomaisesta liikutusreaktiosta, vaan kertakaikkisesta antautumisesta, jossa on psykoosiin verrattavissa olevaa oireilua. Kohtauksen saava voi kokea hallusinaatioita ja harhoja, pyörtyä tai voida voimakkaasti pahoin, saada yliannostuksen.


Syndrooma on aina tuntunut kaunokirjalliselta keksinnöltä, väärintulkinnalta Stendhalin sanoista jotka kuvasivat voimakasta liikutusta. Ilmiön harvinaisuuden vuoksi sen psykologisesta todenperäisyydestä ei ole varmuutta, eikä sitä ole sisällytetty yleisesti hyväksyttyjen mentaalisten häiriöiden listoihin. On hankalaa sanoa, miten taidekohtaus eroaa muista merkittävistä hetkistä, joiden aikana ihminen kokee koko elämänsä rattaiston naksahtavan toiseen asentoon.


Stendhalin syndroomaa pidetään poikkeuksellisena niidenkin joukossa, jotka siihen uskovat. Taiteen edessä koetut reaktiot on tutkimuksissa havaittu yhteneviksi muun tunne-elämän reaktioiden kanssa. Kuvataiteen tapauksessa treenatumpi silmä auttaa kokemaan voimakkaampia reaktioita. [4]


Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.

En epäile, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Koen vaikeammaksi ymmärtää, miten joku voi kokea taideteoksen psykologiassaan näin voimakkaasti, mikäli taustalla ei ole valmiiksi jonkinlaista mielen järkkymistä. Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.


Toisaalta vaisto ja edellä mainittu taidetreeni vihjaisi, että kyse on yläluokkaisesta tai ainakin jossain määrin luokkasidonnaisesta ilmiöstä. On hankalaa ajatella vähät barokkiajan taiteesta välittävää työläisluokan edustajaa vapisemassa kuin haavanlehti 1700-luvun öljymaalauksen edessä. Puhumattakaan siitä, että taide ei ole joillekin elämää muuttavia kokemuksia vaan viihtymistä varten. Henkilön yhteiskuntaluokka vaikuttaa voimakkaasti siihen miten ja mitä hän katsoo. [5]


Olen ollut epäluuloinen Stendhalin syndrooman nykykulttuurissa selviämisen kannalta ennen kaikkea siksi, että se on ensisijaisesti kuvataiteeseen liitettävä ilmiö. Kulttuurimme on voimakkaasti audiovisuaalista ja liikkuvaa, joten yksittäiseltä maalaukselta vaaditaan lähes mahdottomia. Todelliset hurmoksen tunteet ja transsitilat olen kokenut musiikin parissa eikä siinäkään ole koskaan tullut vastaan tällaisia äärirajoja.


Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta.

Silti jahtaan jotain Stendhalin syndrooman kaltaista ja sitä kautta luultavasti performoin tahtomattani luovaa luokkaani. Voimakkaita ja siksi kiinnostavia esteettisiä kokemuksia on paljon, mutta niiden löytäminen vaatii jatkuvaa kaivamista ja ajatustyötä. Edellinen on hienosteleva kiertoilmaisu joutilaalle ajalle, jota duunarilla ei välttämättä ole.


Etsin jotain uutta antavaa taidekokemusta jatkuvasti. Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta. Tiedän etten koskaan ole valmis, kaikkein vähiten jos luulen sitä olevani; pysähtyminen on kuolema, estetiikka kuoleman torjumista.


Jahtaamisessa on ironinen piirteensä, sillä mitä enemmän taidetta kokee, sitä syvemmälle täytyy sukeltaa – keskinkertaisiin teoksiin turtuu ja lopulta niistä, kuten suurimmasta osasta valtavirran kulttuuria, ei saa mitään ajankulua suurempaa irti.


Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta.

Se ei haittaa, sillä uuden taiteen löytäminen ja huippujuttujen etsiminen on itsessään kiinnostavaa. En koe menettäneeni mitään. Jo löytyneet mestariteokset ovat etappeja tällä matkalla.


Marc Chagall, Orpheus. 1914. Kuva: Wikimedia Commons

Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta. Kun tapaan kanssani saman estetiikan jakavia ihmisiä, palaan "itsekseni", olen toinen ihminen, todempi, skarpimpi ja elämästä kiinnostuneempi.


"Minä olen heroiini", toteaa Tomasz Piątekin romaanin kertoja ja jatkaa: "Olen se mitä tunnet, kun otat ruskeaa jauhetta." [6] Huomionarvoista on, että kertoja on kirjallinen keksintö. Tässä ei puhu vain huumeriippuvuus romaanihenkilönä vaan taide, intentio tekstin takana. Voimme etsiä – etsin – taiteesta tunnetta; ei helppoa emotionaalista liikutusta, naurua, pelkoreaktiota vaan tutkimatonta tunnetta, sanoittamatonta rajaa, henkistä kokemusta.


Samalla tärkeimmät teokset määrittävät sielua arvaamattomilla tavoilla. Uskon, että tuntienkaan keskustelu kanssani ei välttämättä avaa persoonaani tehokkaammin kuin suosikkikirjojeni lukeminen tai lempielokuvieni katsominen. Ne selittävät ihmisyyttäni paremmin kuin moni läheinenkään inhimillinen kohtaaminen. Niin tärkeistä asioista on kyse.


Kuten päihderiippuvainen voi katsoa perjantai-illan sekoiluistaan suu vaahdossa paasaavia "normoja" etäältä, ylenkatseellisesta, jopa elitistisestä näkökulmasta, elokuvataidetta vuosien ajan silmämuniinsa tunkenut hymähtää kuullessaan hehkutuksia Quentin Tarantinon ohjaajataidoista. Lasten leikkiä! Missä on kovempi kama?


Vuosien ajan tuntemieni, läheistenkin ystävien voi olla turha päästä kanssani samalle aaltopituudelle verrattuna satunnaisesti kohdattuihin tuntemattomiin, jotka jakavat saman kiinnostuksen taiteeseen. Ystäviäni kohtaan tunnen suuria välittämisen tunteita, mutta jälkimmäisten kanssa olen samaa heimoa. Meillä on kaikilla sama riippuvuus, jaamme saman tavoittamattoman kohteen ja jahtaamme samaa alati pakenevaa kokemusta. Vakuutamme, ettemme usko Stendhalin hurmokseen, ja silti jossain mielen pimeässä makuukamarissa lepattaa kynttilä: ehkä vielä joskus?


Mikko Lamberg

Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti.


Lähteet:


[1] Ketonen & Myllyrinne: Vegaani ja barbaari menivät baariin (Yle Areena, 4.12.2020) https://areena.yle.fi/1-50688616


[2] Kallionpää, Katri: Enemmän elämää (Helsingin Sanomat, 3.1.2022) https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008471395.html


[3] Löyttyniemi, Raili: Stendhalin syndrooma – hurmioitumista taiteen äärellä (Yle.fi, 13.2.2013) https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/02/13/oudot-tunteet-stendhalin-syndrooma


[4] Silvia, Paul J.: Emotional Responses to Art: From Collation and Arousal to Cognition and Emotion https://libres.uncg.edu/ir/uncg/f/Emotional%20Responses%20to%20Art.pdf


[5] Nykänen, Anna-Stina & Pikkujämsä, Matti: Suomalaiset tietävät, mitä on hyvä maku – nyt voit kokeilla millainen on omasi (Helsingin Sanomat, 7.9.2014) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002759113.html


[6] Czyżak, Agnieszka (suom. Paloposki, Päivi): Huumeet ja kirjallisuus (Idäntutkimus 3/2008) file:///C:/Users/K%C3%A4ytt%C3%A4j%C3%A4/Downloads/80589-Artikkelin%20teksti-118152-1-10-20190506.pdf


Kuvat:


https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Gallen_Kallela_Symposion.jpg


https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Chagall_art_orpheus.jpg



 

#toukokuu2022