• Etsijä -lehti

Kärsimys ja kirkko – essee kaikille kirkon ääntä käyttäville

Päivitetty: kaksi päivää sitten


Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.


Kuva: Unsplash.com


Kärsimys on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.


Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.


Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.


Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.


Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.


Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.


Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.



Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.

Kuva: Unsplash.com


Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.


Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.



Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.

Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.


Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.


Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.


Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.



Isto Peltomäki


Kuvat: Unsplash.com

#joulukuu2020

© 2019  Etsijä on Kulttuuri-, mielipide-, tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

 

Etsijä-lehden saavutettavuusseloste