Kovin harva suomalainen varmaankaan tietää, että psykoterapia kestää vain kolme vuotta, jonka jälkeen hoito lakkaa. Seuraavaa kolmen vuoden psykoterapiajaksoa saa hakea vasta viiden vuoden karenssin jälkeen. Yleisessä tiedossa tuntuu olevan psykoterapian korkea hoitovaste, mutta harvoin puhutaan heistä, joille 3 vuotta ei riitä.
Opiskelijana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS ohjasi minut lähes välittömästi opintojen alettua psykoterapiaan, koska heillä ei ollut resursseja auttaa minua. Psykoterapia on ollut parasta mitä minulle on hoidollisesti tapahtunut. Löysin terapeutin, joka ymmärsi minua, ja omasi asiantuntemuksen, jonka avulla sain vihdoin minulle oikeaa hoitoa.
Prosessin aloittaminen on henkisesti ja taloudellisesti valtavan raskasta. Samalla oikean tai jokseenkin sopivan terapeutin löytäminen on sattumankauppaa. Toimintakykynsä äärirajoilla olevan ihmisen pitäisi yhtäkkiä tietää mikä häntä vaivaa, ja minkälaisesta terapiamuodosta hänelle on apua. Samalla täytyy tietää, minkälaista asiantuntemusta kullakin terapeuteilla on, ja onko heillä aikaa uudelle asiakkaalle. Lopulta vasta tapaamalla terapeutin, voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten henkilökemiat kohtaavat.
Huonokuntoinen potilas ei kuitenkaan välttämättä jaksa tavata montaa terapeuttia ennen hoitosuhteen solmimista. Harvalla opiskelijalla on tähän myöskään varaa, tapaamiskäynnit kun pitää maksaa itse. Ei siis ole ihme, että toisinaan terapeuttia päätyy vaihtamaan kesken hoidon. Näin kävi myös minulle.
Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon.
Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, ettei terapeuttini edustama terapiamuoto olekaan se paras minulle. Alkoi pitkä prosessi, jossa etsin jälleen terapeuttia. Lopulta löysin sattumalta terapeutin, joka ymmärsi minua ja osasi auttaa minua. Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon. Terapeuttini sanoi heti alussa, että minusta tulee työkykyinen oikealla hoidolla, mutta hoitoani ei saa jättää kesken, muuten kuntoni tulee romahtamaan uudestaan.
Kahden vuoden aikana sain käsitellä vakavia traumojani osaavan terapeutin kanssa. Vointini parani merkittävästi, vaikken ollut vielä kunnossa. Juuri kun uskalsin alkaa unelmoimaan tulevaisuudestani, kolme vuotta tuli täyteen ja terapiani loppui. Hain jatkokautta vaativana lääkinnällisenä psykoterapiana, mutta vaikka Kelan mielestä tarvitsin selvästi edelleen apua, en kuulemma ollut tarpeeksi huonokuntoinen saadakseni sitä. Olin siis päätynyt psykoterapiaan paranemismahdollisuuksieni kannalta liian aikaisin ja nyt se kostautui. Minulle ei kuitenkaan ollut tarjottu muita mahdollisuuksia.
Hoitoni jäi siihen. YTHS ei edelleenkään pystynyt auttamaan minua. Terapiasuhteeni katkesi, kun en pystynyt maksamaan hoitoani itse. Kaikki ovet ympäriltäni sulkeutuivat. Kuntoni heikkeni huomattavasti. Akuuttipsykiatrian puolella käydessäni hoidokseni ehdotettiin lapsen hankkimista.
Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt?
Samoihin aikoihin istuin yliopistolla palaverissa, jossa pohdittiin sitä, miten mielenterveysongelmaisia opiskelijoita voitaisiin auttaa. Joku sanoi tuskastuneena, ettei yliopisto voi alkaa pitämään luuserigraduseminaareja. Yleinen mielipide tuntui olevan, että mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden kohtaaminen muita useammin, on muille epäreilua.
Pidättelin itkua. Samalla teki mieli nousta ylös ja huutaa: Miten ihmeessä se on muille epäreilua, että minä olen kokenut vakavaa väkivaltaa? Miten se on muille epäreilua, että minä en saa hoitoa ja apua, vaikka kuinka yritän sitä hakea? Miten se on muille epäreilua, että minä opiskelen ja teen tismalleen samat asiat kuin muutkin, ja sitten minua kutsutaan täällä luuseriksi? Kerro miten on muille epäreilua, että minä opiskelen ja koitan rakentaa tulevaisuuttani, samalla, kun en saa hoitoa, jota tarvitsen ollakseni työkykyinen. Miten helvetissä on epäreilua muille, että minä joudun luopumaan tulevaisuuden haaveistani: työpaikasta, lapsista ja terveydestä, samaan aikaan kuin muut menevät omia unelmiaan kohti, siksi, ettei minun sairauttani haluta hoitaa. Miten se on muille epäreilua, että minä ja monet muut mielenterveyspotilaat jäämme kaikkialla yksin? Miten se on kenellekään epäreilua, jos yliopistoyhteisöistä löytyisi edes teelusikallinen empatiakykyä?
Elämä on epäreilua, eikä opinnoissa tuen saamisen tasapäistäminen tee siitä yhtään reilumpaa. Sen sijaan kaikille yhteiset deadlinet useammin ja pienemmissä erissä tukevat kaikkien valmistumista. Samoin kuin mahdollisuus saada tukea, silloin kun sitä tarvitsee.
En sanonut mitään, en pystynyt. Lähdin pois ja itkin kotona. Itkin sitä, että olin parantunut väärin, liian hitaasti. Minusta oli tullut hyödytön ja tarpeeton yhdellä ja samalla päätöksellä. Lisäksi olin luuseri, siinä yhteisössä, johon kuulumista olin rakastanut. Samoihin aikoihin eräs ystäväni sanoi, ettei edes kaikilla työssäkäyvillä ole varaa terapiassa käymisen luksukseen.
Miksi työkykyyn ja terveyteen suhtaudutaan Suomessa luksuksena? Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt? Ja miksi Suomessa maksetaan mieluummin sairaseläkettä kuin terapiaa? Samaan aikaan kun suurena huolenaiheena ovat veronmaksajien vähyys sekä lapsettomuus, ei silti tunnu olevan vaikeaa heittää tulevia potentiaalisia veronmaksajia ja vanhempia romukoppaan, mikäli he tarvitsisivat elämässään tukea. Suomi on terveiden puolella, mutta se terveys on harvojen etuoikeus.
Tuskin kukaan yliopistolla tai ystävistäni todella halusi lisätä tuskaani. Uskon hartaasti, että kaikkien tarkoitus oli tuoda esiin elämän realiteetteja ja huolta. He eivät vain ymmärtäneet, että ne realiteetit olivat juuri lässähtäneet päälleni koko lamauttavalla voimallaan, ja etten voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden haaveeni vaihtuivat taas epätoivoon ja synkkyyteen. Erityisen raskasta oli tietää, etten ollut yksin, vaan samassa tilanteessa olevia on muitakin.
Minulla olisi ehdotus. Se on nykyistä systeemiä halvempi ja tehokkaampi: Hoidetaan ihmiset kuntoon asti.
Nimimerkki: Väärin parantunut
Etsijä julkaisee artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Kuvat: Unsplash.com